Paras on usein sitä, mitä ei voi täysin järjellä selittää. Se jossa tunnelataus on suurin ja ehdottomin. Ei pelkästään näin, parhaassa voi olla jotain kylmää ja vaarallista, sellaista mikä ei hahmotu riittävällä tavalla. Liitetään nämä ajatukset musiikkiin, rockin albumeihin, klassikoihin ja unohdettuihin sellaisiin. Arvostat ehkä Dark Side Of Moonin korkealla, samoin The Song of Key Lifen, puhumattakaan Sticky Fingersistä tai vaikkapa Who’s Nextistä. Nämä ovat kestäviä, selkeitä, aidosti elinvoimaisia ja hyviä rokkialbumeita, eikä tässä ole tietenkään kaikki, klassikkokamaa kyllä riittää, Hendrixit, Creamit, Zepukat ym.
On olemassa myös albumeita, jotka eivät ole sillä tavalla muotovalioita klassikoita. Kyse on musiikista joka ei oikein hahmotu niin kuin pitäisi, ainekset ovat olemassa, mutta tähtäin on vähän sumea. Enkä nyt puhu suurella energialla(ja rahalla) tehdyistä artistien epäonnistuneista kakkos- tai kolmoslevyistä tyyliin: Be Here Now tai Second Coming. Kelataan aikaa vielä taaksepäin, sinne aina yhtä digattavaan 70-lukuun ja sen ensimmäiseen vuoteen. Bändi The Pretty Things edustaa juuri tällaista keskeneräisyyden taidetta, joka ei ole varsinaisesti keskeneräisyyttä, vaan se kuuluu bändin villiin ja romuluiseen musiikilliseen imagoon.
The Pretty Things(perustettu 1964- ) on Rolling Stonesin aikalaisia, itse asiassa kitaristi Dick Taylor soitti hetken rollareiden esivaiheessa. The Pretty Things, tai tuttavallisimmen Pretties teki 60-luvulla liudan päteviä rokkiveisuja ja muutaman elinvoimaisen albumin: The Pretty Things(65), Get The Picture(65), The Emotions(67). Bändi muistetaan ennen kaikkea rokin ensimmäisestä teema-albumista S.F. Sorrow(68), joka innoitti The Who:n Pete Towsendin tekemään oman rockoopperansa, eli Tommyn(69).
Yhtye julkaisi vuonna 1970 tiilenoransseilla kansilla varustetun jylhän rockalbumin: Parachute(70), johon olen tässäkin blogissani useaan otteeseen viitannut. Levy on ollut suurin keräilykohteeni, kunnes löysin albumin originaalin brittipainoksen Tampereelta parisen viikkoa sitten. Tuo löytö sai levynkerääjäminäni hetkeksi täydelliseen lamaantumistilaan. Tässä se nyt on, se albumi jota olen vuosikaudet, ellen jopa vuosikymmenen jahdannut. Noh, aika pian sitten ne muut puuttuvat albumit nostivat ylös houkuttelevaa päätänsä, mutta palataan niihin tulevaisuuden levylöytöjen yhteydessä.
Parachute valittiin aikoinaan maineikkaan Rolling Stone lehden vuoden albumiksi, jolla on tosin maine myös huonoimmin myyneenä vuoden albumina. Levy jäi aika pian unholaan, suurempi ostava yleisö ei koskaan sitä löytänyt. Tuossa se levy nyt soi, hieman rahisevana ja aina yhtä arvoituksellisena. Nimenomaan tämä levy edustaa alussa määrittelemääni keskeneräisyyden taidetta olematta varsinaisesti keskeneräinen.
Bändistähän olisi paljonkin kerrottavaa, harmi ettei Ylen Teemalla maanantaina alkanut British Invasion musadokkarisarja tule käsittelemään tätä bändiä. Myöhemmin lisää aiheesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti