Eletään aikaa jolloin tekee mieli lausua: nyt on kevät! Mutta ei vielä, täytyy odottaa päivä tai pari, kenties viikkokin. Sen kyllä tuntee ilmassa kun kevät oikeasti laskeutuu. Maalis-huhtikuun vaihe on mielenkiintoinen välitila, sulavan lumen ja likaisen soran yhtymäkohta, jolloin lämpötila seilaa plussasta pakkaseen ja päinvastoin. Tässä vuodenajan kohdassa on jotain erityistä keskeneräisyyttä, ennen kuin siirrytään kunnolla valon ja lämmön puolelle.
Tässä välitilassa myös musiikkikorva rekisteröi erityisiä säveliä, hakien suurta kevätalbumia, mutta ei vielä sitä löytäen. Väitän, että on myös olemassa tämän vuodenajankohdan, niin sanottuja ”välitilanlevyjä”. Niin, miksi ei olisi, pelkkää keskeneräisyyttähän tämä elämä on.
Välitilanlevy voi edustaa artistin tuotannossa tärkeää musiikillista murrosta, hylätään vanha konsepti ja kokeillaan uutta ilmaisua, muttei saada siitä heti toimivaa músiikillista identiteettiä. Hyvä esimerkki tähän on bändi The Cult ja heidän murrosvaiheen albuminsa: Electric(87)
Southern Death Cult nimellä uransa aloittanut brittibändi oli yksi näistä lupaavista goottirock-bändeistä yhdessä The Missionin ja Curen kanssa. Alkupään tuotanto oli tällaista popimpaa ja tälle synkistelygenrelle uskollisempaa musiikkia. Eikä bändi tehnyt ollenkaan kehnoja albumeja: esikoinen Dreamtime(84) ja sitä seurannut Love(85) olivat varsin laadukkaita ja pikkuklassikon leiman omaavia albumeja. Jälkimmäinen oli myös myyntimenestys ja tämä hittibiisi oiva käyntikortti The Cultin senaikaisen maailmaan.
Seuraava albumi, edellä mainittu Electric(87) oli suora siirtymä goottirokista hardrockiin. Levy on soundiltaan silkkaa AC/DC:ta ja Rolling Stonesia. Levyn pilottisinkkua Love Removal Machine sanottiin olevan aika suora Start Me Up – kopio. Ehkei ihan näin, mutta varsin taitavasti tässä biisissä yhdistellään Stonesia, Zeppeliiniä ja AC/DC:ta. Itse levy ei ole mikään klassikko, enimmäkseen hyvää kierrätystä edellä mainituin esikuvin. Kelvollisia biisejä ovat muun muassa Wild Flower ja Lil’ Devil, sen sijaan Born to be Wild – coverin kotoinen Kirkamme teki huomattasti paremmin R.O.C.K.(86) levyllään ja vielä ennen Cultin poikia. Veikkaisin, että Electric on ensimmäisiä näitä ns. ”retrorock-levyjä”. Toki kierrätystä ja lainaa on tapahtunut kautta rokin historian, mutta 80-luvun lopulla alkoi levymarkkinoille pukkaamaan enemmältikin näitä rollari- ja zeppelinviritteisiä rokkilevyjä, kuten Kingdom Comen eka ja Whitesnaken: 1987(87).
Electricilla alkanut Cultin uusi raskaampi soundi kasvoi kukkaansa vasta seuraavalla albumilla: Sonic Temple(89), joka on näitä raskaan rokin kiistämättömiä klassikkoalbumeja yhdessä Gunnareiden Appetiten ja Metallican mustan kanssa. Uran ensimmäinen vaihe jatkui vielä pätevillä albumeilla: Ceremony(91) ja The Cult(94). Tämän jälkeen seurasi pitemmän puoleinen tauko erinäisine sooloprojekteineen, kuten laulaja Ian Astburyn uusi bändi: Holy Barbarians. Kitaristi Billy Duffyllakin oli jotain soolovirityksiä, mutten nyt muista millaisia?
2001 bändi taas aktivoitui ja julkaisi uuden albumin Beyond Good and Evil(01). Muutaman vuoden päästä seurasi varsin väkevä Born Into This(07) jossa rollarilainailua jatkettiin nyt tsipaleella: Dirty Little Rock Star. Kysymys kuuluukin: mistä rollaribiisistä riffi on lainattu? Ilokseni totean, että The Cultilla on tulossa vielä tänä keväänä ihka uusi, uran yhdeksäs studioalbumi: Choice of Weapon(12). Niin, Suomessakin bändi on tiettävästi vieraillut useasti. Vielä ei ole kohdalle napsahtanut, vielä kerkeis jollekin suvifestarille.
Vielä sananen laulaja Ian Astburysta, äänihän on yksi rokin tunnistettavimpia, yhtä aikaa kolkko ja jylhä, jotain samaa kuin Jim Morrisonissa.
Kuten hyvin tiedetään, Bob Dylanin ääni ei ole vuosiin ollut entisensä. Nykyisin se kuulostaa lähinnä soran liikkeeltä metallilieriössä. Ei silti, tuskin kukaan Dylania miksikään erinomaiseksi laulajaksi on tituleerannut, ansiot löytyvät näistä jumalattoman hienoista biiseistä, joita herra Dylan väsännyt iloksemme tonneittain. Iloinen uutinen Dylanisteille on tietenkin se, että vanha koukkunokkamme on ollut studiossa vääntämässä uutta levyä. Nii’in, toivottavasti mukana on myös karheaa yleisilmettä pehmentäviä taustakuoroja, kuten Leonard Cohenin uusimmalla: Old Ideas(12) – platalla. Tai sitten äänihuuliin on ruiskutettu pehmentävää botoxia, joka tekee Bobbelin äänen muhkeaksi ja hunajaiseksi.
Vahvasta äänikritiikistä huolimatta herra Dylanilla on ollut myös laulun lahjoja. Varhaisimmista folk-albumeista löytyy paljon korkeaoktaanista nasaalia, jopa kuunneltavaa sellaista. Todellinen yllätys Dylanin tuotannossa on hajanaisista ylijäämäbiiseistä koottu albumi nimeltään: Dylan(73). Ensinnäkin levyllä on ehkä noin kaksi Dylan-originaalia ja muut ovat cover-biisejä. Myös ajankohta edusti Dylanin taiteellista notkahduskohtaa, tuoreessa muistissa oli vasemmalla kädellä tehty(mutta yllättävän kuunneltava) tupla-albumi Self Portrait(71).
Ostin Dylanin(73) levymessuilta joskus viime vuoden aikana. Liki kaikki muut keskeiset Dylan albumit löytyivätkin hyllystä, mutta tämän sillisalaattilevyn ostoa olin empinyt pitkään. Odotukset levyyn olivat nollassa ja parin kuuntelun jälkeen pidinkin levyä aika turhana ostoksena. Pikku hiljaa levy alkoi löytää tiensä yhä useammin levylautaselleni, huomasin että tätä kiekkoa on mukava kuunnella. Perusteluja!
Ensinnäkin huomasin, että Dylanin ohut ja vähän määkivä laulutapa toimii tällä levyllä. Aloitusbiisi Lily Of The West alkoi kuulostamaan koko ajan paremmalta, jopa niin kuluneet cover-biisit kuin Mr.Bojangles ja Big Yellow Taxi toimivat mainiosti Dylanin käsittelyssä. Levyä voisi kuvailla vähän meksikolaistunnelmaiseksi ja helpoksi keskipäivän levyksi, laulu ja soitanto etenee karhein mutta selkein kielin. Yllättäen Dylanin lauluääni miellyttää korvaa. En tiedä, onko levylle tietoisesti kerätty tällaista Dylanin laulullista flow:ta, onnistuneimpia kiekaisuja? Olisi tämä myös levyn salainen teema: Bob laulaa oikeasti ja hyvin! Levy loppuu erinomaiseen Dylan-originaaliin: Spanish Is The Loving Tongue, jonka useamman kuuntelukerran myötä voisin nimetä yhdeksi kadonneeksi Dylan-klassikoksi.
Dylan(73) on myös niitä lp-levyjä joita voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista originaaliversiona ja vähän soitettuina. Omani on hyvin säilynyt jenkkioriginaali ja vinyylisoundi on samanaikaisesti lämmin ja selkeä, toisin kuin esimerkiksi Dylan-platoissa: John Wesley Harding(68) ja New Morning(70) joiden vinyylisoundi epäselvä ja tunkkainen . Ehkäpä paremmin soivia vinyyliversioita löytyy näistäkin albumeista?
Videoklippiä tuolta ajalta oli yllättävän vaikea löytää, tässä seuraavan albumin: Planet Waves(73) helmi Forever Young, tosin 90-luvun päivityksellä.
Kirjoittamisesta voi tulla huomaamattomasti suorittamista, saman sinänsä pätevän kaavan toistamista ilman riskinottoa. Alkuun lyhyt historiikki artistin aikaisemmasta tuotannosta, uuden albumin näennäisen pätevä mutta yllätyksetön käsittely: aloitusbiisi toimii, mainettaan parempi, jotain tasapaksua tässä on, ajan kanssa muuttuu paremmaksi ym.
Bruce Springsteen, ehkä vahvin musiikillinen herättäjäni. Jo vuonna 1984 Born in the U.S.A:n alkutahdit saivat tämän kähinän pauloihin. Fanin sisääntulo oli se tyypillinen, just megamenestyksen aikoihin, mutta en kanna siitä huonoa omaatuntoa, olen tyytyväinen että juuri tämän megasuosion kautta tutustuin muihin Brucen mainioihin albumeihin. Muistan kuinka vuonna 1987 Rockradion toimittaja spiikkasi uuden Springsteen – kappaleen Brilliant Disguise sisään sanoilla: ”Pappa-Springsteen on taas aktivoitunut”. Bruce oli tuolloin 38v, tänä vuonna hän täyttää 63v. Kuka oli pappa ja milloin?
Mietin tässä kulmaa, että kuinka kohtaisin uuden Bruce – albumin Wrecking Ball(12), kuinka löytäisin tuoreen ja koskemattoman näkökulman, kuin olisin kuulemassa herraa ensimmäistä kertaa. Eihän sellainen voi olla mahdollista, vertailukohtia aikaisempaan tuotantoon löytyy liiaksikin, ainakin jos kuuntelen järkeäni. Mutta jos luotan tunteeseeni, vaimennan kaiken järkeilyn ja kritiikin joka tekee tästäkin kirjoituksesta vain yhden pikkunäppärän levyarvostelun. Mielestäni Bruce ansaitsee kaiken huomioni, täyden heittäytymisen, ”murskapallo” saa lyödä koko voimallaan, hajottaa turhan ulkokuoreni, kriittisen suojani.
Stepping to a Irish Zone, kuka luuli Brucen olevan jenkki, kaikki karismaattiset amerikkalaiset ovat vähintäänkin vereltään irkkuja. Kaulajänteet kiristyvät, karheat sanat vapautuvat, musiikki on kudottu taidokkaasti palvelemaan näitä sanoja. Tuotannossa on jotain uutta, ilmaa ja luuppeja, mietteliäitä suvantoja, kiireettömästi rakennettua taidetta tämän suuren murheen ympärille. Murhe on talouslama: Baby i’ve been down, but never this down. Väkevällä soturillamme on sanomaa, tarkoitusta ja armon sylkeä. Kaikki kuusikymmentäkolme ikävuotta kokee merkityksen tässä ja nyt, uskottavasti puettu ja stailattu spanieli-Brucemme on meidän kaikkien asialle, niin vasemmalla kuin ikinä voi. Paatosta naamariin siis, mutta harvoin se maistuu näin hyvältä: Let me see what you got, bring on your wrecking ball!
Irkkupillit tanssahtelevat taustalle, hyvin tutun kuuloiset kansansävelmät saavat ylimääräisen tenhon, nämä ovat oikeita Pappa-Springsteen – originaaleja, sydän on tässä kaikessa mukana, se lyö häpeilemättömästi ja kornisti. Levyn sisäpussista löytyy vauhdikas ja sydämeenkäyvä muistopuhe Clarence Clemonsille, joka saa minut vielä suuremman heittäytymisen valtaan, joko pian on ensi kesä ja 31.7 jolloin kaikki tämä väkevä kerma vatkautuu orgastiseksi vaahdoksi jäykän finski-kansamme silmien edessä. Pidelkää korvianne tai avatkaa ne: Baby you’’ve got it, c’mon and give it to me!
Mutta kuitenkin vain musiikkia, yhdenlainen ajankuva, artistin myöhäistuotannon merkkipaalu, kitaran ja muun räimeen suuri ulvahdus. Kaikki on aina ja ikuisesti sitä yhtä biisiä, sitä yhtä kulkevaa energiaa, sen hetken rollingstonesia, intohimoista keinuntaa hieman eri sävellajista tai eri sanoin kerrottuna. Musiikin pitää viedä mukanaan, sen pitää vaientaa järjen ääni, murskata kaikenlainen kritiikki, ja kun musiikki on tarpeeksi hyvää, ei edes tarvita tätä helvetin wrecking ballia, jäykkyys ympäriltämme vain sulaa pois ja olemme yhtä tämän hurmoksen kanssa.
Kiitos sinulle Bruce, että julkaiset edelleen uutta musiikkia ja saat yhden kuulijasi hieman tolkuttomaan tilaan. Ehkä ruudinkäryn hälvettyä voin oikeasti vasta tarkastella millaiseen kyytiin sitä tuli oikein lähdettyä mukaan, nyt kuuntelen häpeämättömän liikuttuneena kuinka olemme menossa sittenkin oikeaan suuntaan, kuinka uskottusi Clarencen viimeiset ja vimmaiset torventörähdykset vievät meitä kohti suurempaa toivoa: Big wheels roll through eyes, where sunlight streams, oh meet me in a land of hope and dreams!
Viime aikoina levysoittimen neula on usein vanginnut kierrokseensa 80-luvun alun uuden aallon bändejä. Ehkä kevätkorva on vähemmän kriittinen ja pahimmat pakkaset ovat jo ohi, nyt voi vähän nuuskia uusia vanhoja tuulia, antaa korvakäytävistä valua sisään muutakin kuin paksua kantrirokkia tai muuta punaviininpehmeää singer-songwriter kamaa.
Osittain olen sitä mieltä, että juuri 80-luvulla julkaistiin ihan valtavasti silkkaa paskaa, musiikkia ilman mitään sisältöä. Turvallisina sisäilmastossa vietettyinä hetkinä, kun säätilat möyrivät ikävästi, on kovin vaikea innostua kehnoilla syntikoilla väännetystä futupopista, mieluummin sitä laittaa Leonard Cohenin kuiskailemaan taustalle ja laittaa leivän päälle tuplakerroksen juustoa.
Nimiä kehiin! Kyllä vaan, yhtenä hämmästyksen ja makustelun kohteena on ollut Simple Mindsin alkupään tuotanto. Simple Minds perustettiin vuonna 1978 Skotlannissa, alusta alkaen bändiä on luotsannut varsin pätevä rocklaulaja Jim Kerr. Kyseinen bändi julkaisi aika tiukan seitsemän studioalbumin sarjan ennen lopullista läpimurtolevyään Once Upon a Time(85). Bändin alkupään tuotantoa on kuvailtu muun muassa postpunkiksi, eurotranceksi tai art-rockiksi. Nyt soi taustalla bändin kolmas albumi Empires and Dance(80) joka on maukas ja kokeellinen sekoitus tuon ajan uutta aaltoa krautrock-vaikutteineen. Levyn aloituskappale I Travel potkii mukavan vinosti. Eräskin The Editors tulee mieleen.
Simple Mindsin ura on kestänyt näihin päiviin asti, bändin ylivoimaisesti paras levy ja ajaton rokki/poppiklassikko on vimmainen Sparkle in the Rain(84). Jossain kohtaa bändi ajautui enemmän musiikin keskitielle ja ideat ehtyivät, mutta tarkemmin muistellen(ja levyjä kuunnellen) ei bändi kai kovin monta huonoa levyä ole julkaissutkaan? Viimeisin platta Graffiti Soul(09) oli vahvempi korjausliike, näppärän tiheätunnelmainen kiekko. Ihan vinkkinä vaan, että tuota alkupään Simple Mindsia löytää eurolla tai kahdella kirpparilaareista, miksiköhän?
Toinen uuden aallon bändi jota viime aikoina olen kuunnellut on Magazine. Howard Devoton perustama brittibändi. Eka sinkku Shot by Both Sides oli pikkuhitti. Bändin kolmannen(ja ilmeisesti parhaimman) albumin The Correct Use of Soap(80) hommasin jo joskus 90-luvulla. Aika harvoin sitä on tullut pyöriteltyä. Nyt taas innostuin kun löysin Magazinen livealbumin Play(80) kirpparilta parilla eurolla. Vastaavanlainen mauttomuuden intohimo tässäkin bändissä kuin Simple Mindsissa, oikein voi kuvitella itsensä 80-luvun alun karuun ja ehkä vähän pieruntuoksuiseen diskoon.
