Katurokin näkyvin särmä - Lou Reed

Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).

The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.



Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.

Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?

Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.

Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.