Remmin jäljet

Ennen kuin R.E.M. ilmoittaa comeback-kiertueestaan, niin hieman omakohtaista muisteloa aiheesta. Ensimmäinen kohtaaminen bändin kanssa tapahtui jossain 80-luvun puolivälin tienoilla, erinomaisen Document(87) albumin tienoilla. The One I Love, Finest Worksong ja (It’s the end of the world)As We Know It olivat jonkin sortin hittejäkin. Document oli hyvä käyntikortti yhtyeen tuotantoon, tummasävyinen ja laadukas albumi.

Ensimmäinen omistamani Rem-albumi oli bändin toka: Reckoning(84), mikään järisyttävä kuuntelukokemus albumi ei ollut ja eikä ole vieläkään, pikku ”kantrihitti” (Don’t go back the)Rockville piristi muuten biisillisesti vielä aika hapuilevaa albumia. Aika pian hommasin myös oikeasti huonon kolmosalbumin Fables of Reconstruction(85), josta vastikään julkaistiin jokin juhlaversio tupla-albumina, miksi ihmeessä? Sillä tämä levy ei ole sen arvoinen, kyseessä on vaisu ja biisimateriaaliltaan varsin kehno albumi, selkeästi välityö. Seuraava platta Life’s Rich Pageant(86) oli askel parempaan suuntaan ja em. Document(87) teki bändistä merkittävän.



Turkulaisen Kane Recordsin ollessa vielä iskussa, tilasin sieltä postimyynnin kautta Rem:n seuraavan albumin Green(88). Levy on läpeensä arvostettu, jopa siinä määrin, että itse hyljeksin plattaa ihan viime vuosiin asti. Onnekseni annoin albumille uuden mahdollisuuden, sillä hyvä levyhän tämäkin loppujen lopuksi on. Pop Song 89, Orange Crush ja Turn You Inside-Out ovat väkeviä biisejä.

Meni muutama vielä muutama vuosi, niin tämä mandoliinihitti soi joka paikassa, jopa armeijan harmaissakin, metsäleirin päätöspäivänä supliikki-veikkona tunnetuksi tullut Vänrikki-kokelas joraili biisiä kenttäradion tahdissa, tämä on kuva menneisyydestäni joka on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, aargh. Elettiin vuoden 1991 kevättä, paikkana loppuleiri Sodankylässä ja biisinä tietenkin Losing My Religion. Biisi löytyi Remin lopulliselta läpimurtolevyltä Out of Time(91). Tässä levyn toinen monsterihitti:



Juuri tuolloin 90-luvun alussa R.E.M. kasvoi yhdessä yössä elämää suuremmaksi bändiksi. Myös bändin luomisvire sai uutta potkua, menestysplatan jälkeen ei lähdettykään kiertueelle vaan alettiin työstään seuraavaa albumia, bändin magnum opusta: Automatic for the Peoplea(92). Ostin levyn aikoinani Oulun Anttilasta 119 markalla. Levy oli ensimmäisiä ns. hyvin soundaavia cd-levyjä, jokin tärkeä teknologinen edistysaskel otettiin juuri ysärin alussa, vasta silloin cd-levyt alkoivat kuulostaan hyvältä. 80-luvun ceedeiden äänenlaatuhan oli surkeaa kuraa, kolkkoa ja hengetöntä, vaikka ihmiset uusivat levykokoelmaansa juuri tuolloin kalliilla rahalla ja vaihtoivat vinyyliklassikkonsa näihin surkeasti soiviin ”laserkiekkoihin”, häpeällistä toimintaa suorastaan.

Automatic for the People oli juuri sen bändin suurin ja uljain tuotos kansiaan myöten. Levy on tulvillaan vahvoja tummasävyisiä biisejä, tunnetuimpia niistä ovat tietenkin: Drive, Man on the Moon ja Everybody Hurts. Levyn onnistumiseen vaikutti myös ex - Zeppelin basisti John Paul Jonesin hienot jousisovitukset. Pidän edelleen levyä kaikkien aikojen rock-albumit Top10 listallani tai aivan sen tuntumassa.

Automaticin aikoihin viimeistään ihmeteltiin, että miksi bändi ei vieläkään lähtenyt kiertueelle? Samoihin aikoihin myös laulaja Michael Stipen Aids-epäilykset olivat voimakkaimmillaan, jopa sillä tasolla, että useissa lehtijulkaisussa Stipen Hiv-positiivisuutta pidettiin miltei varmana asiana.
Yleisö joutui kärvistelemään vielä yhden levyjulkaisun ajan, ennen kuin bändi lähti kiertueelle. Levy oli bändin outolintu, säröinen ja hurjahko rock-levy: Monster(94). Monet ihmiset pitävät erityisesti Monsterista bändin tuotannossa. Monster lienee jonkinlainen argumentti Grunge-aallolle. Biisit ovat pääasiallisesti vahvoja ja kitarat vauhkoilevat komeasti. What’s the Frequency Kenneth on monella tapaa täydellinen Rem-biisi(myös keikkojen aloituskappale), Strange Currencies verevä balladi, Star 69 ovela kaahaus ja Crush with the Eyeliner mainio säröbiisi. Jokaisella on omat suosikkinsa albumilta, minun suosikkini on loppupuolelta löytävä Let Me In, jonka bändi esitti akustisesti viimeisellä(?) Suomen - keikallaan Finnair-stadionilla vuonna 2008.

Monsterin jälkeen R.E.M. puristi oivan ja enimmäkseen kiertueensa välipäivinä tehdyn albumin: New Adventures in Hi-Fi(96). Vielä löytyi uusia luovia alueita, joita bändi valloitti, muun muassa E-Bow The Letter, How the West Was Won and Where It Got Us ja Leave pitivät luovaa tasoa yllä. Hifin jälkeen rumpali Bill Berry lopetti bänditouhut ja alkoi farmariksi. Bändistä tuli kolmijalkainen koira joka puristi vielä yhden erinomaisen albumin: Up(98). Albumi on hiukka aliarvostettu, melko raskassoutuinen, mutta rohkea ja kappalemateriaaliltaan vahva albumi. Daysleeper, Lotus ja At My Most Beautiful olivat levyn vahvimpia vetoja.



2000-luvulle tultaessa alkoi jo hieman väsymys painaan. Reveal(01) oli tavallaan hyvä ja laadukas albumi, mutta ehkä jotenkin väkisin kasaan pakerrettu. Imitation of Live ja I’ll Take The Rain edustivat levyn tunnetuinta antia. Seuraava platta Around The Sun(04) oli vielä vaikeampi tapaus, bändin kriisialbumi, joka oli jo tuolloin hajottaa bändin. Hyviä biisukoita löytyy tältä levyltä, kuten Leaving New York, The Outsiders, Final Straw, mutta punainen lanka alkoi olemaan muuten aikalailla hukassa, levystä ei oikein saanut otetta.

Kahdella viimeisimmällä albumilla R.E.M. selkeästi piristyi. Accelerate(08) on varsin kelpo suoritus ja Collapse Into Now(11) ei myöskään huono ole, ainoastaan pastissinomainen, hyvällä fiiliksellä tehtyjä ja äänitettyjä biisejä, mutta mitään sanottavaa ei oikein ole enää. Acceleraten Living Well Is The Best Revenge, Hollow Man ja mystinen Houston sekä Collapsen muutamat biisit pitivät vielä toivoa yllä.



Tavallaan oli varsin luonnollista että bändi päätti lopettaa uransa tänä syksynä, melkein odotettavaa. Uutinen kosketti minua harvinaisen vähän, mietin että miksi? Luulen, että yksi syy siihen on bändin kaiken sisäänsä imaiseva tiedostavuus, R.E.M. on ensimmäisiä isoja ”älykkö-rockbändejä”, jotka ovat olleet koko uransa ajan varsin tietoisia omasta arvostaan. R.E.M. on avannut itseään vähän joka helvetin musiikkilehdessä, on ymmärretty musiikkia täydellä asteikolla, on poseerattu rasvattuna joulu-hanuna musiikkilehtien kansissa, bändi ja varsinkin sen nokkahahmo laulaja Michael Stipe on tehnyt itsensä täysin näkyväksi, hyvin vähän on jäänyt kulissien taakse piiloon. R.E.M. on selittänyt itsensä puhki, kertonut, luonut, soittanut, analysoinut, täydellisesti ymmärtänyt omassa demokraattisessa oikeamielisyydessään. R.E.M. ei ole sillä tavalla rock-bändi, että sen selittämätöntä arvoa ihmeteltäisi vielä vuosikymmenien päästä, ehkäpä bändi on enemmänkin rokin ja popin kirjallisuutta, muotovalioita kulttuuriviitteitä matkan varrelta, arvostettuja ja yleistä humaania mielipidettä myötäileviä. Mutta nyt kun kuuntelen näitä keräämiäni erinomaisia videoita, en osaa muuta kuin antautua, musiikki ajaa kaiken ylitse, sittenkin...

Päivän rollariannos - Some Girls

Lauantainen rollariannos maistuu parhaiten kera aamukahvin ja maukkaan korvapuustin. Alkuun voi ottaa siivun 70-luvun nuhjuista kokoelmaa More Hot Rocks(Big hits &(72), kummastella levyn lievästi kosteuden vaurioittamia kansia, ihailla alkuperäisiä sisäpusseja ja pientä paperi-inserttiä: ”211 reasons why The Rolling Stones is the world’s greatest rock and roll band”, sekä hämmästellä erittäin laadukasta ns. kakkoshittien kimaraa The Last Time, Out of Time, We love you, Love in vain ym ym.

Vuodesta 1972 voi hypätä sevarin lopun varsinaisen ”jytky-albumiin”: Some Girls(78) ja sen kuivaan mutta ärhäkkään kellarisoundiin. Levy alkaa rollareiden ensimmäisellä isolla ”diskohitillä” Miss You, jatkuu reippaalla When the wip comes downilla, säröilee ja soulahtelee erinomaisella Temptations-coverilla Just my imagination, uuh!

Some Girls oli se albumi joka näytti bändin elinvoiman ja palautti uskottavuuden parin kehnomman albumin jälkeen, It’s Only Rock’n’ Rollin(74) ja Black and Bluen(76), jotka allekirjoittaneen mielestä ovat yhtälailla laadukkaita Stouns-plattoja. Some Girlsiä värittivät Jaggerin riitaisa avioero vaimostaan Biancasta ja Richardsin ns. Toronto-keissi, jossa Keef Pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Itse albumilla bändillä oli selkeästi näytön paikka, draivia ja sopivaa aggressiota oli vähintäänkin hyvän albumin tarpeiksi.

Levytyssessiot Pathe Marconin studiolla Ranskassa tuottivat valtavan määrän valmiita ja puolivalmiita biisejä. Noin 30-40 biisiraakileen joukosta valittiin 10 kappalette ja saatiin aikaiseksi tämä timanttinen albumi. Rannalle jäi muun muassa jo valmiiksi tehty vauhdikas Stones-Ralli Claudine, joka oli tavallaan liian ajankohtainen, koska kertoi suoraan ja kaunistelematta ranskalaisesta näyttelijä – laulaja Claudine Longetista ja hänen vankilatuomiostaan.

Pathe Marconin levytyssessioista on julkaistu paljon eritasoisia(lähinnä siis heikkotasoisia) bootleg – albumeja. Nykyisin noita sessioiden ääninauhoja on kohtuullisen helppo löytää netistäkin. Viime päivien iloinen uutinen on tuloillaan oleva Some Girlsin Deluxe – versio, itse päähuuli Jagger on vahvistanut, että sessioiden ylijäämäbiisejä on viimeistelty ja tehty loppuun, samalla tavalla kuin toissa keväänä ilmestyneellä Exile On Main Streetin(72) bonuslevyllä, eli todellista herkkua on tiedossa. Julkaisuajankohta on vielä avoinna, epäilen että ensi menee ensi vuoden puolelle, vaikka hartaasti toivon että ehtisi jouluksi?



Palatakseni vielä albumin erinomaiseen biisikymmenikköön, on vielä mainittava ilkeän pureva Shattered, hupaisa kantriveto Girl With a Far away Eyes, bluessävyinen nimikappale sekä rollareiden ylivoimaisesti paras ”soul-kappale” Beast of Burden, jossa tiivistyy mielestäni rollarisoundin tientylainen laiska ja letkeä perusta, särmikäs ja hieman epävireinen kappale, joka saa nuoret ja vanhat soulpeput keinumaan.

Katurokin näkyvin särmä - Lou Reed

Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).

The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.



Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.

Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?

Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.

Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.