The Clash - Sandinista!

Rokki luo tekijöilleen arveluttavaa itsetuntoa, pienet likaiset pojat pääsevät herisyttään nyrkkejään maailman vääryyksien takia. Suuriman uhon aikaan rokkareilla on ikää yleensä sellaiset 20 ja risat, ikä jolloin syntyy kestäviä rokkiklassikoita, albumeita joiden hienoutta ylistetään vuosi vuodelta enemmän. Näiden nuorten ja lain väärälle puolen kallellaan olevien likaisten poikien shlaagereita hoilataan jokaisissa firman bileissä ja pikkujouluissa, jopa nekin jotka ovat kasvaneet iskelmän ja humpan tahdissa. Missä mentiin metsään, missä vaiheessa rokista tuli ympäristöystävällistä joka jampan sielunruokaa?

The Clash on hyvä esimerkki tällaisten pienten(?) poikien rätväkkäästä punkkirock-bändistä, bändi jonka elinkaari oli tarpeeksi lyhyt ollakseen pilaamatta uran materiaalin hyvää keskiarvoa. Ei tarvitse edes tarkastaa lähteistä tajutakseen, että bändi piti sisällään sopivan itseriittoisia ja päihteisiin kallellaan olevia pikku paskiaisia, jotka vähät välittivät mistään säännöistä ja loivat suurella uskolla ja kokkelimäärällä 1980-luvun taitteen parasta rock-musaa.

I Fought the Law, White Riot, London Calling, Lost in a Supermarket, ah, näitä biisejä joita edelleen toivomme edelleen deejiiltä rokkiluolien hämärässä. The Clash jätti vahvan jäljen rokin historiankirjaan vuosien 1976–82 kohdalle. The Clashin kuuluisimpaan kokoonpanoon kuului laulaja- kitaristit Joe Strummer ja Mick Jones, sekä basisti Paul Simonon ja rumpali Topper Headon. Clash oli alusta asti kohtuullisen riitaisa bändi, pienet nyrkkitappelut Strummerin ja Jonesin välillä eivät olleet mitenkään harvinaisia kesken konsertin.

Bändin vahvin merkkipaalu on tietysti London Calling(79) tupla-albumi, joka on yksi kiistattomia rokin klassikoita millä tahansa mittarilla tarkasteltuna. Sen sijaan bändin hämmentävin teos on London Callingia seurannut Sandinista!(80) tripla-albumi. Levy jonka loppuun asti kuuntelusta on harvalla takeita, sekava keitos erilaisia musiikillisia tyylejä, rokkia, reggaeta, skata, dubbia, rappia, folkia, jazzia ym. Sandinistaa! edelsi bändin pyrkimys julkaista single jokaisena kuukauden päivänä vuonna 1980, vanhaan jamaicalaiseen tapaan, jolloin levy saattoi olla kaupassa jo viikon sisällä sen purkittamisesta. Mutta kun tämä projekti kariutui, päätti bändi kiusata levy-yhtiötään julkaisemalla joulumarkkinoille 36 biisiä sisältävän tripla-albumin normaalin albumin hinnalla. Jotta levy-yhtiö suostui moiseen täytyi bändin jäsenten luopua levymyynnistä tulevista rojalteista.

Ilmestyessään levy ei ollut mikään suuri menestys, paremminkin The Clashin uran vedenjakaja, albumi jonka jälkeen Strummerin ja Jonesin yhteistyö kesti enää seuraavan Compact Rock(82) albumin verran. Vuosikausiin en ole nähnyt kyseisen albumin vinyyliversiota juuri missään, kun taas vuosikymmen pari taaksepäin levy pysyi hankintalistani kärkipäässä, mutta tripla-albumin massiivisuus esti aina ostoaikeeni. Vuosien jälkeen ja täysin varoittamatta löysin levyn eilen Kangasalalaiselta kirpputorilta kymmenellä eurolla. Ostopäätöstä mietin enää sen sekunnin murto-osan. Kannestaan hieman kulunut, mutta levyiltään erinomaisessa kunnossa oleva tripla-albumi on ollut tehosoitossa eilisestä alkaen.



Jossain haastattelussa Mick Jones on hieman kieli poskessa todennut Sandinistan! soveltuvan erityisesti öljynporauslautan työntekijöille, jotka pääsevät harvemmin levykauppaan. Niin, levy on kieltämättä runsas ja moneen suuntaan kurkottava. Hyvin erilainen kuin London Calling, paljon enemmän reggae - ja jopa world music -vaikutteinen. Ehkä tämä erilaisuus pitää kuuntelun mielenkiintoa yllä, levy on vallan mainiota lauantain siivous- tai sunnuntain kahvinjuontimusaa, soundit ovat korvaa miellyttävät, mutta eivät liian steriilit tai särmättömät, sekä Joe Strummerilla , että Mick Jonesilla on molemmilla miellyttävän mökeltävä murresoundi äänessään, vaikka miehet laulaisivat puhelinluetteloa niin se kuulostaisi jollain likaisella tavalla rockuskottavalta.

Ei silti, levyltä löytyy useita mainioita ja mieleenpainuvia uuden aallon rock-tsipaleita, kuten The Magnificent Seven, Washington Bullets, The Call Up ja Charlie Don’t Surf. Osa biiseistä lohkaistiin sinkuiksikin, mutta mitään mainittavaa menestystä niistä ei tullut. Levyn voimakas reggae/dub-vaikutteisuus kieli selkeästi Mick Jonesin seuraavaa projektista, myös varsin pätevästä bändistä: Big Audio Dynamitesta.

Levystä on aikoinaan todettu, että siitä olisi saatu tiivistämällä erinomainen tupla-albumi, tai levyä voi merkittävyydessään verrata Miles Davisin Bitches Brew:n(70) kokeellisuudelle tai jopa levyn kuuntelua voi verrata James Joycen Odysseuksen lukemiseen; mielen täytyy päästä irti jotta taide-elämys mahdollistuu. Omaa kuuntelijan korvaa tyydyttää täysin avoinna oleva musiikillinen runsaudensarvi, joita nämä nuoret ja kapinalliset rokkarit ovat täydellisessä musiikillisessa itsevarmuudessaan luoneet. Tavallaan makoisa jatsivaikutteinen levy, mutta puhtaana rokkiplattana vähintään vaikeasti sulateltava.