tiistai 12. heinäkuuta 2011

RUISRÄÄKÄISY 2011

Hajanainen setäleegio otti haasteen vastaan ja osti kolmen päivän lipun Ruisrockiin 8-10.7.2011. Ohessa yhden sedän havantoja ja mietteitä tästä kolmen päivän rokin ja auringon pyhästä liitosta.


Perjantai 8.7

Kuumaa, kuumempaa, melkein polttavan kuumaa. Ruisrokkiin menemiseen kuuluu valuminen pitkin pyöräteitä, metsäteitä, läpi ruissalon maaston. Sanovat, että rauhoitettuja lintuja, kenties jotain hanhia tai harvinaisempia ruislintuja? Minä sanon, että rauhattomia teinejä, pohjanmaalaisia sankareita, paahtuneita setiä ja kesäpäivän räpäyttäjiä. Jollain perverssillä tavalla pidän festariörvellyksen alkuvaiheista, en nosta tuomitsevaa sormeani holtittomien teinien kaatuilusta, epäilen vain omaa henkistä ikääni, pitäisikö tässä jotenkin aikuistua?

Musiikillinen kattaus näyttää hyvältä, vaihtoehtoa laidasta laitaan, räyhää, kerkeävää bassolinjaa, krautrokkia, poppispunkkia, indietuubaa, primitiivistä sähköä ym ym. Ensimmäiseksi kohtaamme kohtaamme The Circlen Converse-lavalla, Porin psykoprogen sedät kaahaavaat tutulla tavalla:

Auringon lapset, sekalaiset
tulikuuman lavapärskeet
Värikäs joukkue, kumia ja muovia
DDR:n sinistä ja oranssia
Se kiehuu kahdessa sadassa
Keittää kannen pehmeäksi
Lyö lommon sielun varteen
Metalli palaa, tekee ilkeää
Raivopäänä kraut-suvantoon
Sinne hukkuu, virittyy
Kuumalla tervalla peitellään
Kukaan ei kävele
Kukaan ei muista todistaa
Kuinka hulluus syöksyi luihin ja ytimiin




Circleä katsoo sen 20 minuuttia, sen jälkeen kaipaa musiikille muotoa. Seuraavana kohteena on Primus, jolla on myös täysin oma musiikillinen luonteensa, etulinjaan tuodut bassottelut, tuon ketterän ja vekkulin soundin. Aikas mukavaa, muttei sitä ominta mitä itse kuuntelee. Erotan pari tuttua biisiä ja ymmärrän bändin kulttisuosion.

Paramore, please no more! Teinisuosion kyllä ymmärtää. Nuori naislaulaja on kuin soljuvaääninen american idols-finalisti, lavamaneerit ovat hanskassa, yhtälailla kuin liiallinen vaikuttuminen keskinkertaisista biiseistä. Melkein nolottaa tällaisen musiikillisen hämäyksen edessä, mutta toisaalta samaa sumutusta tarjoaa Billy Talent ja Green Daykin. Pointsit pirteydestä, mutta tarvis paremmat biisit ja roisimpaa karismaa. Tämän jälkeen kävin katsomassa myös kolmen siivun verran Pelle Miljoona Oy:ta. Meno oli verratonta, bändin soitto ja laulu yllättävän tiukkaa ja jopa Andy McCoy:kin pysyi suunnilleen tällä planeetalla.

National. Illan pelastus, kruunu, yksinkertaisesti perjantaipäivän parhautta. Alkuun biisien tasapaksuus hieman vaivasi, keikan edetessä meno ja biisitkin(?) parani. Bloodbuzz Ohio soi vaisuna, mutta moni muu itselle tuntematonkin biisi soi erityisen komeasti. Laulaja lauloi hillitysti, karjui sopivissa kohden hiljaisuutensa alta. Vaikuttavaa. Keikan lopetus oli yksi hienoimmista mitä olen nähnyt: laulaja käveli viimeisen biisin aikana yleisön joukkoon ja katosi sinne.

Lauantai 9.7

Lauantai oli selkeästi ”Se” päivä ruisrokissa. Ihmisiä valui valtavana jonona alueelle. Suu lippasi lämmennyttä kaljaa ja väljähtänyttä valkkaria. Melkein joka puolella soi Jaren & VilleGallen pienissä häissä, kesän megahitti.

Päivän ensimmäinen näkemämme akti oli Scandinavian Music Group. Keikka soi alusta lähtien komeasti, vaikka jäljet johtavat monelle sylttytehtaalle, kitaristi/säveltäjä Melasniemi on ottanut paljon lainauksia rokin historiankirjasta, mutta jälki on tyydyttävän omintakeista.

Ruotsin powerpop-ylpeys Bob Hund täräytti lauantaipäivän todella käyntiin. Itselleni musiikillisesti melko tuntematon bändi heitti onnistuneen, liki Stoogesmaisen rockkeikan. Virkeän ja langanlaihan solistin lavatyöskentely oli myös ripattu rokin historiankirjasta, sekä Mick Jagger että Iggy Pop tulivat mieleen herraa katsellessa.

Hundin jatkeena tarjottiin olutta ja Von Herzen Brothersia joka ei kaikesta taidokkuudesta huolimatta oikein vakuuttanut. Soitto oli kohdallaan, laulu oli kohdallaan, biisit olivat taidokkaasti rakennettu, mutta ihan kuin ne biisit ei oliskaan olleet kovin hyviä? Ehkä pitäisi tutustua paremmin bändin levyihin. Let thy will be donen kuulin bajamajojen luona, jossa se kuulosti hyvältä!

Itselleni yksi odotetuimmista artisteissa oli telttalavalla esiintynyt Anna Calvi. Ujosta opiskelijatyttölookistaan huolimatta Annan laulu ja kitarointi oli silkkaa tulta, eräskin Von Herzeeni jäi kakkoseksi skeban käytössä. Keikan parhaimmistoa olivat biisit Desire ja Devil, jotka riipaisivat varsin syvältä. Annan keikka oli ruisrokin ydin, se raikas ja elähdyttävä kohta, syy miksi tuli lähdettyä rokkiin, lupaus ja lunastus, itku ja ilmainen hoito.



Varsinainen illan kermakakku tuli Elbowin keikan muodossa. Bändin ajoitus oli täydellinen, suomen suurimman festivaalin kaikista humalaisin kohta, yleisö söi bändin kädestä alusta alkaen. Bändin laulaja, hieman The Office-sarjan David Brenttiä muistuttava engelsmanni, ei meinannut uskoa yleisön reaktioita todeksi, niinpä hänen täytyi kokeilla mitä hassuimpia yhteislaulatuksia, jotka myös yleisö nieli mukisematta. Ehkäpä keikka oli oikeastikin hieno, minä ainakin nautin ja tunnistin bändin setistä monta uuden levyn Build The Rocket Boys(11) hyvää biisiä, kuten tämän pilottisinglen Lippy Kids:



Illan päätti PMMP:n kaikin puolin laadukas keikka, liekö koko kesän ainoa? Ainut kritiikki PMMP:n suhteen on lienee oman yli-ikäisyyden ja miessukupuolen vaikutus, tekstit eivät välttämättä enää kosketa, vaan aika usein ärsyttävät. 20-30+ ihmissuhdekuvasto tietyllä vaikeudella on sellaista riistaa, johon ei välttämättä enää halua palata.

Sunnuntai 10.7

Ruisrokin sunnuntai on usein jo jäähdyttelyä. Ensimmäisenä kohteena oli Magenda Skycode. PMMP:n biisien säveltäjän Jori Sjöroosin oma bändi. Jori vaikutti varsin maanläheiseltä ja tavalliselta tyypiltä, lavaspiikit olivat vaisuudestaan huolimatta jotenkin humoristisia. Yleisössäkin tuntui puolet olevan Jorin tuttuja, muun muassa PMMP:n Paula. Musiikki toimi melkoisen hyvin. Oli eduksi jos oli kuullut bändin tuotantoa aiemmin levyltä. Keikan parhaimmistoa oli uuden Relief(10) levyn eeppinen We’re Going To Climb, joka myös päätti keikan.

Yksi ruisrockin odotetuimmista bändeistä oli Fleet Foxes. Seattlen poikien kakkosalbumi Helplessness Blues(11) oli osoittautunut vähän hankalaksi palaksi, nyt toivoin että keikka avaisi tuota levyä? Näin itse asiassa kävikin, vaikka mistään riehakkaasta rock-showsta ei todellakaan puhuttu. Bändi soitti moitteettomasti, lauloi stemmojakin upeasti ja toi myös esiin biisien vahvan tason. Pieni riskinotto olisi ollut kyllä paikallaan. Bändin kitaristi/laulaja Robin Pecknold ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöön, vaan veti osuutensa virttyneessä flanellipaidassaan ja oudosti polven kohdalta kastuneissa housussaan ilman minkäänlaisia showmiehen elkeitä. Näitä laadukkaita, mutta keikalla pahasti jäätyviä nykyartisteja tuntuu olevan nykyisin aika paljon. Missä ovat rokkikukon elkeet, missä ovat kunnon poseeraukset ja tuuletukset. Ehkä Pecknold voisi mennä Tampereen Ikuriin herra Pauli Mustajärven oppiin, niin tulis lavalla vähän rähinää. Mutta musiikin hyvyys itsessään pelasti keikan.



Loppupäivä sunnuntaista meni heikommalla intensiteetillä. Isobell Campbell & Mark Lanegan eivät jaksaneet enää innostaa, kuten yhtä samaa biisiä veivaava Manu Chaokaan. Koko ajan mietimme, että joko tämä on ”se biisi, se hitti”? Monta kertaa arvasimme väärin, koska Manun kaikki biisit alkoivat samalla tavalla. Lopulta ”se biisi” tuli ja kesti noin kymmenen minuuttia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti