torstai 23. syyskuuta 2010

Minä ja Albert!

Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.

Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.

Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?



70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.

Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.

Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.

Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.

Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.

Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti