Aikamoinen ankerias tämä herra Eels, jo toinen levy vuoden sisällä, edellinen Hombre Lobohan(09) ilmestyi puolisen vuotta sitten. Musiikin tasoon tämä nopea julkaisutahti ei ole vaikuttanut, erittäin mureaa tavaraa tämäkin levy.
Mikä ihmeen Eels? Onko se bändi vai mikä? Kaiken takana on mies nimeltä Mark Everett, tunnetaan myös nimellä mr.E. Bändissä on kurioseetin vuoksi muitakin jäseniä, mutta ei niistä sen enempää. Jonkinlaisesta henkilökohtaisesta musiikillisesta tripistä on kysymys, jossa kyseinen herra E vyöryttää korviimme elämän pieniä suuria kauheuksia, eräänlainen henkilökohtaisten ongelmiensa musiikillinen jalostaja sanoisin!?
On helppo olla eheä kun on selkeä tuskan kohde, herra E:llä se tuntuu olevan tällä levyllä kariutunut parisuhde, liekö puhtaasti omaelämänkerrallista matskua vaiko ilmiömäistä eläytymiskykyä? Tämä surumielinen musiikki viettelee kummalla tavalla, rauhallisesti soljuvat kappaleet saavat tuekseen juuri oikealla taajuudella olevan tumman lauluäänen, tästä syntyy suorastaan ärsyttävän koukuttava musiikillinen elämys, onko tuo herra partasuti tosissaan vaiko ilmiömäinen näyttelijä?
Muistan lukeneeni jostain musiikkilehdestä herra E:n henkilökohtaisen elämänsä traagisista käänteistä, läheisten ihmisten menettämisestä ym. Luoko juuri tämä E:n elämän traagisuus musiikille sen lopullisen uskottavuuden?
Jokaisella kuuntelukerralla levy on parantunut, alun hieman tasapaksu tunnelma on väistynyt erinomaisten biisien tullessa esiin. Levy on himmeästi loistava helminauha, jossa on syvältä kumpuava lumoava loiste. In my younger days, Gone Man, Paradise Blues, Little Bird, vain muutamia nautittavia biisejä mainitakseni.
Uuden levyn Little Bird-videon löydät muutama juttu takaperin, tässä sen sijaan muistuma siitä mistä kaikki alkoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti