sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Kuka teki mestariteoksen?

Ja tarina jatkukoon…

Suokaa anteeksi ilmeinen otsikkoni, joka tosin sisältää totuuden vuodesta 1973, yhdestä niistä rokin suurista vuosista, jolloin mestariteoksia tuli solkenaan: Wingsin: Band On The Run, John Lennonin: Mind Games, Pink Floydin: Dark Side of The Moon, David Bowien: Aladdin Sane, Rollareiden: Goat’s Head Soup ja tietenkin The Who:n Quadrophenia(73)

Annan neulan pudota vinyylin mustalle pinnalle, ensiksi kuulen vain aaltojen ääntä, mutta sitten rävähtää: "Can you see real me, Doctor!" Aloituskappale ei jätä verevyydellään mitään moitteen sijaa, tarina Quadrophenista alkaa. The Real Me:tä seuraa väkevä instrumentaali nimibiisi ja levyn edetessä tunnelma ei kertaakaan pääse väljähtymään, biisit ovat korkeaa tasoa ja kokonaisuus mietitty. Mikä ihmeen Quadrophenia?

”Albumin tarina sijoittuu vuosien 1964–1965 Lontooseen, jossa mod-tyyli kukoisti. Tarina keskittyy Jimmy-nimiseen teiniin, joka kokee tarinan aikana psykologisia ja sosiaalisia muutoksia ottaessaan ensiaskelia aikuisuuteen. Albumin nimi viittaa neljään persoonatyyppiin, jotka vastaavat albumin päähenkilön vaihtelevia persoonallisuuksia ("Kovanaama", "Romantikko", "Hullu", "Kerjäläinen-Tekopyhä")."(Wikipedia)

Quadrophenia on siis omanlainen väännös Skitsofreniasta, jakautuneesta persoonallisuudesta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvaus ahdistuneen Mod-nuoren mielentilasta. Tupla-albumi on visuaalisesti vaikuttava tekele. Avautuvat kannet pitävät sisällään reilun kymmensivuisen visuaalisen tarinan levystä sekä lyriikat. Avautuvista kansista löytyy myös pitkä alustus Jimmyn tarinaan. Harmaasävyinen, ja fyysisestikin raskaalta tuntuva tupla-albumi on myös Who:n ja ennen kaikkea kitaristi/biisintekijä Pete Townshendin Magnus Opus, biisimateriaaliltaan kaikista vahvin levy. Tämän on myös Townshend itse myöntänyt.


Olen kuunnellut levyä aktiivisesti viime päivät. Aiemmin suhde levyyni oli varsin etäinen, itse asiassa hankin levyn vasta vuosi sitten, jonka jälkeen olen kuunnellut sitä varsin säästeliäästi ennen näitä päiviä. Toiset levyt ja kirjat ovat sellaisia että ne odottavat omaa vuoroansa pitkään, ennen kuin pääsevät vaikuttamaan kuuntelijaan tai lukijaan koko voimallaan.

Quadrophenian aika on nyt ja totisesti olen polvillani sen edessä, yhtä aikaa voimaantuen ja nöyrtyen tämän taiteellisesti korkeatasoisen ja hyvin intohimoisen teoksen voimasta. Levyllä ei ole yhtään suurta hittiä, 5:15 on se tunnetuin biisi. Ehkä tämän hitittömyyden vuoksi levy on jäänyt merkillisellä tavalla varjoon. Hyvin harvoin nykyisin Quadropheniaa nostetaan esiin kun puhutaan merkittävistä rock-levyistä, Who:n tapauksessa merkittävän levyn tittelit useimmiten saavat: Tommy(69) ja Who’s Next(71) jotka totta kai ovat armottoman hienoja plattoja, mutta miksi Quadrophenia usein vaietaan? Syy voi olla niinkin yksinkertainen: harva on kuullut tätä levyä koskaan, ainakaan nykynuorisosta? Levy ilmestyi ceedeenä vuonna 1996 ja sen jälkeen mitään remaster-versiota ei ole julkaistu toisin kuin muista Who:n levyistä.

The Who:n ja melkein kaiken muun vanhan rokin ollessa kyseessä, se aidoin ja oikein formaatti on totta kai vinyyli, vaikka nykyisin vouhotetaan ihan kyllästymiseen asti siitä, kuinka hienolta esim. uudet Beatles-remasterit kuulostaa. Mutta minun mielestä sen ajan formaatti jolloin levy ilmestyi, on kaikista vakuuttavin. Niin ja kuka voisi vastustaa tätä vinyylien kansien tuomaa konkretian tunnetta? Ei ainakaan allekirjoittanut omassa vinyylifetississään.

Mistä siis aloittaa, milloin on Quadrophenian aika? Minulla se on tänään, jollain toisella ei liene koskaan. Tämäkin tarina, niin kuin moni muu, loppuu siihen ikuiseen sanomaan: rakkauden kaipuuseen ja sen parantavaan voimaan: ”love, reign o’ver me”
http://www.youtube.com/watch?v=nhVmPecME6M

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti