Olen aina niputtanut Editorsin samaan kastiin Interpolin kanssa, periaatteessa kunnianhimoista ja vaikuttavaa musiikkia, mutta jotain oleellista jää puuttumaan? Molemmat bändit ovat kriitikkojen ja myös ostavan yleisön suosikkeja, jossain määrin molempia pidetään tämän ajan laadukkaimpina bändeinä, mutta tähän päivään mennessä kummankaan bändin musiikki ei ole tehnyt minuun kovinkaan pysyvää vaikutusta.Sellainenkin yksityiskohta löytyy vuoden reilun vuoden takaa, jolloin näin Editorsin livenä Helsingissä Finnair-Stadionilla R.E.M:n lämppärinä. Toiko livekokemus lisäarvoa bändin musiikkiin? Eipä juurikaan. Musiikin soittamisen intohimo oli korkealla, soitto ja laulu toimivat, mutta edelleen nousi sama kysymys: - Missä on se jokin? Se joka menee pinnan alle ja ravistelee!
Päätin antaa tänä syksynä mahdollisuuden Editorsin uutukaiselle In This Light And On This Evening(09). Levy joka on saanut musiikkilehdiltä varsin ristiriitaisia arvioita, osan mielestä kyseessä Editorsin paras levy, kun taas toiset pitävät sitä köyhänä Joy Division-kopiona. Niin, mitä me oikeasti tiedämme Joy Divisionista ja tuon ajan musiikista yleensä? Väitän edelleen, että harva on edes kuullut Joy Divisionin mestariteokseksi kutsuttua Closer(80) albumia.
Miksi aina nykyartistien vertauskohdaksi haetaan Joy Division, vanha New Order tai jossain tapauksessa Depeche Mode? Jokin asiantunteva kriitikko osasi onneksi yhdistää Editorisin uusimman myös alkuaikojen Simple Mindsiin. Yhtäläisyys kieltämättä löytyy, olen kuunnellut Editorsin uutukaisen rinnalla levyhyllystäni löytyvää Simple Mindsin esikoista Life in a Day(79) vinyyliä, joka julkaistiin pari kuukautta ennen Joy Divisionin esikoista Unknown Pleasures(79). Niin, kuka oli ensimmäisenä lähteenä luomassa tätä uuden aallon ”kylmää soundia?” Toki tästä voidaan vielä hypätä pari vuotta taaksepäin, Davin Bowien ”Berliini-levyihin” Low(77) ja Heroes(77) jotka olivat selkeitä ituja 80-luvun uuden aallon soundille.
Mutta uuteen Editorsiin, joko suhteemme meni uudelle tasolle, joko löysin bändin vaikuttavan musiikillisen ytimen, jonka täytyy olla olemassa? Levy alkoi varsin rauhallisesti, muttei huonosti nimikappaleella. Kakkosbiisi ”Bricks and Mortar” tunnelmoi jo varsin vakuuttavasti, kuten kolmonen ”Papillon”, jossa on muutenkin jotain merkillisen koukuttavaa. Levyn kappalemäärässä on onnistuttu, 9 biisiä on helpompi ottaa haltuun kuin vaikka 15. Kieltämättä levylle on eksynyt pari vaisumpaakin vetoa, ”Big Exitin” paksun löysään tunnelmaan en tahdo millään päästä sisään.
Ei silti, aika hyvin Editors sulattaa vaikutteet musiikkiinsa ja tekee siitä usein alkuperäistä kiinnostavampaa ja biisimateriaaliltaan selkeästi laadukkaampaa. Biisien puolesta haluan julistaa levyn hyväksi, melkein erityisen hyväksi. Mutta ”Se” jokin on minulta edelleen hukassa, epäilen että se johtuu laulajan sinänsä vakuuttavasta äänestä, joka kajahtaa komeasti ilmoille, mutta pitää sisällään annoksen päämäärättömyyttä, solisti ei tiedä mihin suuntaan kuljettaisi tämän sinänsä laadukkaan biisimateriaalin? Harmi, ehkä se ääni löytää maalinsa mutta oma korvani ei vaan pysty kuulemaan sen erinomaisuutta?
Tarinan kauniiksi lopuksi on mainittava, että Twilight Saga- nimiseltä soundtrackilta löytyy tämän vuoden ehdottomasti paras Editors-biisi ”No Sound But The Wind”. Tästä biisistä puuttuvat em. Joy Division, Simple Minds ym. vaikutteet, ollen soundiltaan varsin normaali tämän ajan biisi.
http://www.youtube.com/watch?v=Wq4tyDRhU_4
Olen tutustunut vain Editorsin edelliseen levyyn (An end has a start (2007)) ja pitänyt siitä todella paljon. Toivottavasti tämä uutukaisin ei tuottaisi minulle pettymystä (sinänsä hyvä lähtökohta uuden musiikin kuunteluun)...ainakin tuo Papillon-biisi putoaa.
VastaaPoistaMinäkin olen intuitiivisesti mieltänyt Editorsin ja Interpolin seilaavan Joy Divisionin jo kertaalleen kartoittamilla merialueilla. Varsinkin Editorsin laulajan äänessä on samaa monumentaalisuutta kuin Ian Curtis -vainaalla. Toivon, että Editorsin ja Interpolin kehityskäyrät olisivat kuitenkin erilaisia, sillä minusta Interpol on nerokkaan debyyttilevynsä jälkeen taantunut tasaisen murhaavasti levy levyltä (Viimeisin on minusta jo lähes paska, tylsä se ainakin on).
T-Hound peräänkuuluttaa laulajan äänen päämäärää ja sitä jotakin...ainakin tuossa jo mainitussa Papillon-rallissa molemmat löytyivät. Korviini ja varsinkin mieleeni laulajan paatos upposi kuten syvyyspommi, ei näin väkeviä lauluja mitkään rallattelijat ja vibraattopojat pysty esittämään. Aamen. Aion altistaa itseni tälle levylle.