Naamat!

Mikä on totta ja mikä on keksittyä, mikä on mielenkiintoista ja mikä tarpeellista? Nämä kysymykset vievät minut jonnekin 70-luvun hämärään ja tietenkin rokin pariin. Istun baarissa ja katson kuinka viereisessä pöydässä remuaa iloinen retkue, joukko näyttää tutulta, erotan Stewartin Rodin, Woodin Ronnien, Lanen Ronnien…kunnes tajuan kyseessä olevan The Faces-bändin. Ilo on ylimmillään ja yhtäkkiä saan tuopista päähäni!

Tarinan alku jää alkutekijöihin, sillä tämä poikien repaleinen vinyyli tempaa minut mukaan. Sivusta leikattu halpis-levy aikoinaan, repeytyneet kannet, vinyylikiekon painallusjälki, likainen ja tahmainen vinyyli, juuri sellainen mitä eniten arvostan(?). Ja tuo elämäntyyli, pahanmaineinen ja huoleton, sellainen johon tämän ajan veromaksajilla ei ole juurikaan rahkeita.

Joskus vinyyli vaan kuulostaa saatanan hyvältä, kuten nyt. Löysin The Facesin erinomaisen kakkoslevyn Kangasalan rompe-päiviltä pari viikkoa sitten. Mukavan oloinen maalaismies möi seitsemän vinyylin satsin kympillä, kattauksesta löytyi Facesin ohella Cat Stevensiä, Rod Stewartia ja Eric Claptonia. Sarjassamme elämää suurempia levylöytöjä, tämä oli niitä.

Levyn aloitus Miss Judy’s Farm nakuttaa naulaa otsaan, rouheaa soundia, iskevää ja helevetin autenttisen kuulosta, jonka täytyy olla myöskin vinyyliformaatin ansiota. Soitto on kautta linjan irtonaista ja rentoa ja biisit ovat yllättävän laadukkaita…siinä mielessä yllättävän, etten aiemmin ollut juurikaan korviani lotkauttanut tälle rollari-kopiolle. Totta kai jäljet johtavat Rollareihin ja Keith Richardsin kitaranräminään, sillä täytyihän kitaristi Ronnie Woodin uida jo tulevan emobändinsä pirtaan. Pari vuotta tästä, niin Ronnieta jo ”salakuljetettiin” Rolling Stonesin uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin tilalle.

Ihmetellä täytyy, miten tällaisia soundeja ei enää saada aikaiseksi? Onko levyt miksattu jotenkin liian siloisiksi, soundin särmät on viilattu kuriin ja siinä samalla on tapettu levyn musiikillinen ydin. Tämä levy kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi vieressä, kolistelisi soittimiaan, tipauttaisi tupakan natsan lattialle palamaan ja haistaisin kuinka englantilainen kokolattiamatto saisi pienen hiilloksen aikaan, lisäten musiikillisen elämyksen aistipintaa kuulosta hajuksi, melkein kosketukseksi…

Kosketustahan tämä on, luoksetulevaa todellista rokkenrollia joka riisuu aseettomaksi. Tämä on myös sellainen levy jonka tekee mieli laittaa heti uudestaan soimaan, taidan tehdä sen saman tien…

http://www.youtube.com/watch?v=rnfbGWX_2CU