Ujo Fleetwood Mac (Doris 28.8.2009.)

Sehän on kuin Stevie Nicks, suoraan Fleetwood Macin 70-luvun kultavuosilta. Hiukset ovat tuollaiset ihanan vaaleat, kasvoissa samaa pientä somaa porsasta kuin Steviessä, aistikasta sierainta ja hämillistä huulta.
- Soita Rhiannon! Kaverini melkein huutaa vieressä.
Jotain pitäisi tehdä, nyt keikka soutaa ja huopaa, yrittelee ja kasailee, välillä melkein leimahtaa mutta pastissisävelet ja muiden jäsenten rokkitukkien kanssa patsastelut pitävät homman alkutekijöissä.

Keikka alkoi hienosti laulun ja kitaran säestyksellä, epäilemättä komeaääninen Salla Day ja ikityylikäs Timo Vikkula suorittivat herkän entreen. Mutta herkkyys pysyy, ei kasva keikan edetessä isommaksi, ei ainakaan rokimmaksi. Jossain kohtaa näyttää, että vokalisti uskaltaisi heittäytyä, mutta käsijarrun vaijeri pysyy kireänä, kun ei lähde niin ei lähde!

En tiedä, paljonhan tässä olisi ollut hyviä aineksia, kuten Sallan persoonallinen laulu ja nimimiehet taustalla, Vikkulan lisäksi Kevinin Ville Särmä kitarassa ja välillä rummuissa. Koko keikan perusote on hämillinen ja vähän ulkokohtainen. Eturivissä kyllä jotkin Hipster-Jampat kiljahtelevat joka biisin jälkeen tarpeettoman kovaa, ilman todellista syytä. Niin, aina pitää olla myötäilijöitä, jos ensiaskeleet ovat huojuvia, on totta kai ihan inhimillistä että alkumatkaa tuetaan.

Kieltämättä tuntuu siltä, että tässä ei soita bändi vaan väkisin tehty kokoonpano, hienot elementit on sekoitettu maukkaaksi sopaksi, 60-luvun Amerikkalaisen Garage-rokin tuntemattomat helmet herätetty uuteen elämään Suomalaisin apuvoimin. Biisit kuulostivat kyllä MySpacessa hyvältä ja varmaan kokopitkältä vielä paremmalta, mutta livekeikka ei tuo lisäarvoa, itse asiassa sammuttaa kiinnostuksen tutustua Them Bird Thingsin pystyyn kehuttuun debyyttialbumiin. Nyt vaaditaan tahtoa, ettei tämä lupaava(?) kyky ihan kokonaan unohtuisi.

Bussipysäkillä vaihtuu vielä A-Houndin kanssa ajatuksia nykyrokin tilasta, onko tänä vuonna ilmestynyt yhtään todella merkittävää rokkilevyä? Decemberists? Ei ainakaan tähän astisella kuuntelulla. Wilco? Peruskauraa. Dylan? Heheh. Grizzly Bear? Ehkä hiukka yliarvostettu. Dirty Projectors? Hirveääkö(?) Ja monet muut albumit jotka eivät ole täysin vakuuttaneet. Mistä tämä johtuu? Onko kyse musiikin laadun hienoisesta huonomisesta, että klassikkoalbumeita ei juurikaan enää synny? Vai onko oma musiikkimaku juuttunut tiettyyn indie/singer/songwriter -genreen, joka ei salli vaikuttua toisen tyylisestä musiikista, kuten rapista ja erilaisista raskaan musiikin muodoista.
Vai onko tapahtunut pahin mahdollinen vaihtoehto, rokki ei enää vaikuta samalla voimalla kuin nuorempana, musiikillinen tunne-elämys on muuttunut laimeammaksi, tietoa ja kuunneltuja levyjä on jo aivan liikaa, se musiikin neitseellinen elämys on menetetty. Onko näin? Pitäisikö polttaa levykokoelma tai alkaa kunnon musapaastoon, jonka jälkeen kuuntelemisen nälkä olisi hirmuinen ja arvostelukyky olisi pudonnut nilkkoihin, kaikki uppoaisi aina Bon Jovista Madonnaan.

En kuitenkaan aio menettää toivoani tai kääntää selkääni rokille, en ainakaan tänään. Loppuun pieni musaknoppi; mikä bändi teki v.1979 loistavan ja ehkä tänä päivänä hiukan unohdetun tupla-albumin?

Ja niin vinyylisoittimeni kannen jousi taas narahtaa kun levy asettuu alustalleen, matka alkakoon kohti tihenevää lauantai-iltaa…

Muistuma usvan takaa

Mitä sanoo bändin nimi Prefab Sprout sinulle? Tuskin paljonkaan, se voi olla etäisesti tuttu nimi jostakin yhteydestä. Mitä nimi oikeasti pitää sisällään? Sanoisin, että yhden länsimaisen populaarimusiikin hukatuista pop-helmistä. Bändin ura on kohtuullisen pitkä, ensitahdit on lyöty jo vuonna 1982. Tähän päivään kestänyt tuotannoltaan niukka ura on poikinut vain 7 studioalbumia ja kahdeksas on ilmestymässä syyskuun alussa.

Millaista tämä musiikki on? Kerron tarinan. Melkein 20 vuotta sitten suoritin asevelvollisuutta kaukana pohjoisessa Sodankylän jääkäriprikaatissa. Olin iltapalalla prikaatimme keittiössä, kun kaiuttimista kuulin biisin jossa laulettiin Jesse Jameksesta. Biisi kuulosti hämmästyttävän tutulta ja ajattomalta sekä erinomaisen hyvältä. En tunnistanut bändiä tuolloin Prefab Sproutiksi. Asia vaivasi minua sen verran, että meinasin kysyä tupamme Dj:ltä että sanooko tällainen ”diskobiisi” nimeltään Jesse James mitään? En kysynyt sittenkään, ujous voitti, olihan tällä kaverilla ”puukon kahvassa” 47 kaadetun naisen lovi. Siitä olin varma jo tuolloin, että musiikki oli tehty minulle, yksinäiselle takarivissä seisoskelijalle, sumeasilmäiselle romantikolle, jonka nuoruus oli pelkkää paksua unelmausvaa. Onneksi tuolta usvasta noustiin myöhemmin…

Muutama vuosi tapauksen jälkeen kappale tuli luonnollista tietä luokseni, eli Epesin postimyyntiluettelon kautta, jolloin tilasin kokeilumielessä Prefab Sproutin ajattoman klassikkoalbumin Jordan, The Comeback (1990). Albumin ruotiminen, eli ylistäminen vaatisi toisen blogijutun, ehkäpä palaan albumiin tuonnempana.

Prefab Sproutin musiikki on täynnä sitä yksinäisen haavetta, hylätyn pojan mahdottomiin mittoihin paisunutta kaipuuta, lainsuojattoman huonoja valintoja, tähtitaivasta, täydellisen kirkasta valokuvaa ensimmäisestä polttavasta rakkauden kaipuun hetkestä. Se on musiikkia jonka ensivaikutelma voi olla täysin mitäänsanomaton tai kammottavan siirappinen, se on musiikkia jonka kuulaassa kauneudessa noustaan yhä korkeampiin ja ajattomiin säveliin. Se on avonaisen ja vähän haavaisen sydämen musiikkia, siksi helposti myytävää ja tavallaan itsestään selvää, mutta jostain kumman syystä ollut monien korvaparien ulottumattomissa.
http://www.youtube.com/watch?v=RqSSNi8ta28

Suuri huijaus!

Ensi alkuun on ilmoitettava, että seuraavat mielipiteet ovat henkilökohtaisia, kärjistyneitä ja tunteen värittämiä. Tosin vaakakupissa painaa oma käsitykseni länsimaisesta populaarimusiikista, ennen kaikkea maanläheisemmän rytmimusiikin arvostus, eli rock’n’ rollin.

Ketä voi kutsua Popin Prinsessaksi tai Kuninkaaksi? Millainen titteli se oikein on ja kuinka tarpeellinen? Kun Herra Jackson siirtyi manan maille, niin kuinka paljon se heitti vettä myllyyn äskeisen Madonnan konsertin suhteen? Nyt tai ei koskaan, tämä on ainutlaatuista, kuinka Suomea nyt hellitäänkin mielettömällä konserttielämyksellä jne.

Periaatteessa minä en vihaa Madonnan musiikkia, ”Ray of Light” on ihan pätevä levy, enkä Madonnaakaan ihan täysin prosenttiyksiköin, mutta tunnen suurta vastenmielisyyttä sen suhteen kuinka sokeasti ihmiset halusivat päästä katsomaan Madonnan konserttia, myös sellaiset jotka eivät hänen musiikistaan ole juurikaan perustaneet. Niin, kyseessä lienee Suomen euroviisujen kaltainen ”once in a lifetime” tapahtuma, suurin konsertti ikinä, poptaiteen ylivoimaisin kliimaksi maamme kamaralle.

Tämä poptaide onkin vasta kummallinen juttu, se aiheuttaa itsessäni suuren vastenmielisyyden tunteen. Pidän suurten viihdeartistien konsertteihin kuuluvan rouheaa ja rokin värittämää musiikillista ydintä, arvostan musiikkia joka on soitannollisesti riittävän taidokasta, tunteenomaista ja mahdollisuus mennä spontaanisti sivuraiteillekin, nostaa luovalla tavalla konserttielämystä uudelle tasolle. Niin, miksi sitä kiertelemään, olen rokkikeikkojen mies, en tällaisten teennäisten megapoppikonserttien. Mutta voihan Madonna kaikki nuo kriteerit jollekin toiselle ihmiselle täyttää ja ylittääkin, mutta mikään ei tee hänestä rokkimimmiä, kuin esimerkiksi Patti Smithistä tai Chrissie Hyndestä.

Mutta tämäkään ei selitä kaikkea inhoani Madonnaa kohtaa. Madonnan joka ottaa valtuuksia miespuolisilta viihdeartisteilta, on itsenäinen, määrätietoinen(paljon määrätietoisempi kuin monet rokkarit, ehkä juuri siksi tavattoman tylsä), pitää kakskymppistä rakastajaa, tekee kaikkensa että pysyy nuorena…Bang! Tässä on se tärkein ero rokkareihin(myös naispuolisiin), heidän ei tarvitse näyttää ikäistään nuoremmilta, ei enää, kun Rolling Stones on raivannut tien aurinkokuivatulle nikotiini-iholle. Madonna yrittää olla edelleen ulkoisesti nuori, rokkareille riittää olla sisäisesti nuori. Madonna on vanha folioitu kermaleivos, jonka sisus on jo pahoin pilaantunut, se näyttää ja ehkä kuulostaakin hyvältä mutta se ei enää pysty heräämään henkiin tai uusiutumaan…niin, milloin Rollarit ovat uusiutuneet viimeksi? Pointtihan on siinä, ettei heidän tarvi, koska he ovat parhaimmillaan uskollisia omille juurille, alkukantaiselle bluesille ja rytmimusiikille.

Yhtään keikka-arvostelua en ole lukenut Madonnan konsertista, mutta voin kuvitella että ne ovat yksipuolisen ylistäviä, median on paree tässä kohtaa vaan hypettää. Voin vain todeta; onneksi en ollut paikalla, kiitos ja anteeksi!

Paitsi viime tingassa luin Ilta-Sanomien arvostelun...Madonna oli hypännyt yleisön sekaan, siitä pointseja!

Syssymmällä

Alkuvuotta ja kesää voi kyllä kutsua erityisen kehnoksi ilmestyneiden levyjen puolesta? Mitä oikeasti hyvää ilmestyi? Parhaimmistona kenties Conor Oberstin Outer South vaiko Dylanin uusin ja oliko U2:n uudesta mihinkään? Ei ollut. Grizzly Bear ei sitten täysin vakuuttanut, vai…?
Muutama toivo löytyy vielä menneestä vuodesta: Kasabian ja Noah and The Whale, ensikuuntelun perusteella imua löytyy…
http://www.myspace.com/noahandthewhale

Onkin aika luoda katsaus tulevan syksyn levysatoon, jospa sieltä tärähtäisi muutama killeri, tärkeä ja tähän aikaan solutettu kuuntelulevy!?

Lokakuulle lupaillaan uutta Devendra Banhartin albumia What We Will Be, 14 biisiä, 50 minuuttia musaa ja Devendramaisen häröt kannet. Odotetaan mielenkiinnolla, edellinen albumi Smokey Rolls Down Thunder Canyon oli ainakin vakuuttava, liki klassikko

Liekin MySpace-sivuston mukaan uusi materiaali on kesytetty kasaan ja studioon marssitaan lähipäivinä. Saa nähdä materialisoituuko musiikki äänitteen muotoon jo tämän vuoden puolella, toivotaan parasta.

Midlaken tulevan albumin nimi Courage for Others on ollut tiedossa varmaan jo vuoden päivät, mutta itse albumi ei tahdo nähdä millään päivänvaloa. Useiden lähteiden selailun keskiarvon mukaan levy saattaisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.

Viime vuoden Folkrockin megakomeetta ja hieman jo ärsytyskynnystä rapsuttanut Fleet Foxes on joissakin yhteyksissä lupaillut albumia vuoden loppuun. Saa nähdä riittääkö aika, varsinkin kun Fleettareiden keikkakalenteri näyttää aika tiiiviiltä.

Vampire Weekendin kakkoslevyn teko on ihan viimeistelyvaiheessa, liekö jo valmiina? Julkaisuajankohdaksi lupaillaan syyskuuta, odotetaan vesikielellä.

Omaa rollarirock-musiikkimakua ilahduttaa erityisesti Black Crowesin uuden tupla-albumin Before The Frost…Until The Freeze julkaisu. Esimakuna hieman epä-Crowesimainen biisi I ain’t hiding on ladattavissa ilmaiseksi bändin kotisivuilla. Hyvää kamaa. http://www.blackcrowes.com/

Jo tulleita...tai oikeastaan verkkoon vuotaneita syysuutukaisia ovat muun muassa: Arctic Monkeys, Mew, ja Muse, joista Mew ainakin kuulostaa hyvin lupaavalta

Työn alla on muitakin odotettavia albumeita, kuten uutta Shinsiä, Radioheadia ja huhujen jopa uutta Rolling Stonesia…mutta kaikki tämä herkku vasta ensi vuoden puolella.

Naamat!

Mikä on totta ja mikä on keksittyä, mikä on mielenkiintoista ja mikä tarpeellista? Nämä kysymykset vievät minut jonnekin 70-luvun hämärään ja tietenkin rokin pariin. Istun baarissa ja katson kuinka viereisessä pöydässä remuaa iloinen retkue, joukko näyttää tutulta, erotan Stewartin Rodin, Woodin Ronnien, Lanen Ronnien…kunnes tajuan kyseessä olevan The Faces-bändin. Ilo on ylimmillään ja yhtäkkiä saan tuopista päähäni!

Tarinan alku jää alkutekijöihin, sillä tämä poikien repaleinen vinyyli tempaa minut mukaan. Sivusta leikattu halpis-levy aikoinaan, repeytyneet kannet, vinyylikiekon painallusjälki, likainen ja tahmainen vinyyli, juuri sellainen mitä eniten arvostan(?). Ja tuo elämäntyyli, pahanmaineinen ja huoleton, sellainen johon tämän ajan veromaksajilla ei ole juurikaan rahkeita.

Joskus vinyyli vaan kuulostaa saatanan hyvältä, kuten nyt. Löysin The Facesin erinomaisen kakkoslevyn Kangasalan rompe-päiviltä pari viikkoa sitten. Mukavan oloinen maalaismies möi seitsemän vinyylin satsin kympillä, kattauksesta löytyi Facesin ohella Cat Stevensiä, Rod Stewartia ja Eric Claptonia. Sarjassamme elämää suurempia levylöytöjä, tämä oli niitä.

Levyn aloitus Miss Judy’s Farm nakuttaa naulaa otsaan, rouheaa soundia, iskevää ja helevetin autenttisen kuulosta, jonka täytyy olla myöskin vinyyliformaatin ansiota. Soitto on kautta linjan irtonaista ja rentoa ja biisit ovat yllättävän laadukkaita…siinä mielessä yllättävän, etten aiemmin ollut juurikaan korviani lotkauttanut tälle rollari-kopiolle. Totta kai jäljet johtavat Rollareihin ja Keith Richardsin kitaranräminään, sillä täytyihän kitaristi Ronnie Woodin uida jo tulevan emobändinsä pirtaan. Pari vuotta tästä, niin Ronnieta jo ”salakuljetettiin” Rolling Stonesin uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin tilalle.

Ihmetellä täytyy, miten tällaisia soundeja ei enää saada aikaiseksi? Onko levyt miksattu jotenkin liian siloisiksi, soundin särmät on viilattu kuriin ja siinä samalla on tapettu levyn musiikillinen ydin. Tämä levy kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi vieressä, kolistelisi soittimiaan, tipauttaisi tupakan natsan lattialle palamaan ja haistaisin kuinka englantilainen kokolattiamatto saisi pienen hiilloksen aikaan, lisäten musiikillisen elämyksen aistipintaa kuulosta hajuksi, melkein kosketukseksi…

Kosketustahan tämä on, luoksetulevaa todellista rokkenrollia joka riisuu aseettomaksi. Tämä on myös sellainen levy jonka tekee mieli laittaa heti uudestaan soimaan, taidan tehdä sen saman tien…

http://www.youtube.com/watch?v=rnfbGWX_2CU