Bruce the Wild, Bruce the Innocent.

Harvalta lienee jäänyt huomaamatta, miten Pomo on jälleen kierrossa myös uudemman rokupolven piirissä. Suomessa Damn Seagulls julisti joitakin vuosia sitten suureen ääneen oppi-isäkseen E-Street Bandin, ja maailmalla muun muassa Killersin sedät ovat olleet musaa ja kuontaloa myöten 70's -Pomon lumoissa. Oi aikoja. Jopa Bruce on itse ryhtynyt jäljittelemään jäljittelijoitään. Tämä ajatus tuli väkisinkin mieleen edellisen levyn Radio Nowhereä kuunnellessa.

Pomo. Juu, eräänlaista stadion-nostalgiaa tosiaan. Ajoilta jolloin tehtiin musiikkia Wembleylle, musaa joka oli vähän liian paljon Ullevin stadionin perustuksille. Musiikkia valkoisen duunarin mielenmaisemaan - Budweiser-six-packeille, baseball-lippiksille ja veekaseille. Juu, Born to Run, taannoin maailman parhaaksi äänestetty rock-albumi. Kaikkea tätä.

Mutta malttakaahan, kyseiseltä sedältä löytyy muutakin. Musiikkia, joka on juuri klubin kokoista, mutta pyrkii silti ahmimaan koko suurkaupungin yön. On olemassa levyjä, jotka on tehty tulessa, mielettömän, tuskin kontrolloitavan hurmion vallassa. Pomon toinen albumi The Wild, the Innocent & the E-Street Shuffle on näitä tuiki harvinaisia levyjä. E-street -poppoo oli vuonna 1973 jo muodostunut, mutta ei vielä nykyisessä kokoonpanossaan. Conanin maskotti Weinberg ei hakannut vielä rumpuja robotin lailla, vaan Vini Lopezin rytmissä on hävytöntä funk-potkua. Ranteiden ja lanteiden letkeys on viety äärimmäisyyksiinsä. Komppi meinaa aina karata käsistä, kuten E street shufflen Curtis Mayfieldin mieleen tuovassa loppurevityksessä. Clarence Clemmonsin saksofoni taitaa yllättäen olla kaikkein maltillisin instrumentti tällä levyllä.

Tuntuu kuin Pomo olisi vasta tullut täysi-ikäiseksi ja löytänyt viskin ja naiset, virittänyt tusinan ylistyksiä nousuhumalan, keskiyön humalan ja laskuhumalan ansioille.

Kappaleet ja sävellykset eivät ole olennaisia. Tämä levy on mielentila - jos kliseinen ilmaus sallitaan. Ei siis ihme että tämän levyn myötä, erään keikan jälkeen kriitikko Jon Landau saattoi todeta:

"I saw rock and roll future, and its name is Bruce Springsteen. And on a night when I needed to feel young, he made me feel like I was hearing music for the very first time."

Otto Talvio kehottaa perjantain Nytissä kysymään Pomolta, mikäli herra sattuu tulemaan Tammelan torilla vastaan, minkä vuoksi keikoilla ei käy lainkaan mustia faneja. Talvion näsäviisas pointti sikseen, mutta harvemmin kuulee valkoiselta mieheltä mustempaa (ja samalla irlantilaisempaa, van morrisonimpaa) musiikkia kuin Pomon toisella albumilla.