Oikeasti, hyvin harva uskoo, tiedosta puhumattakaan, jonka objektiivisuutta ei tietenkään täysin pysty mittaamaan, että 80-luvulla ja etenkin sen loppupuolella monet 60-luvulla aloittaneet nimiartistit tekivät erinomaisia levyjä, rapiat nelikymppisten kypsyneitä helmiä, kun kasariuden korni puoliväli oli ohitettu ja sitä kautta musiikin tuotantokin kautta linjan alkoi maanläheistymään.On tehtävä pieni katsaus noihin päteviin albumeihin. Aloitetaan ilmeisemmästä päästä, eli Rollareista. Kaheksankytluvun kiukuttelut a’la Mick ja Keef oli takana ja energiaa suunnattiin uuden rollarilevyn tekoon vuoden 1989 alussa Barbadoksella. Tuloksena oli väkivahva ”Steel Wheels” (89), jossa perusrollariveisujen joukossa oli muutamia herkkuoudokkeja, kuten intialaisvaikutteinen ”Condinental Drift” ja murea blues ”Break the Spell”. Muuten, ”Steel Wheels” oli viimeinen studioalbumi jossa rollareiden alkuperäisbasisti Bill Wyman oli mukana. Waikku oli tosin vielä mukana Rollareiden persianlahden sodan vastaisessa irtosinkussa ”Highwire”(91), jonka teeman mukaisesti kuulin ensi kertaa puolijoukkueteltassa kiukkuisen vääpelini pienestä paristoradiosta armeijan sotaharjoituksissa.
Banjosilmä, mr.Maccara, siis Paul McCartney saisi sävellyskumppanikseen sen toisen Elviksen, Costellon siis. Tuloksena erinomaisen tasapainoinen ”Flowers in the Dirt(89). Paulin hyvä noste jatkui vielä seuraavallekin levylle ”Off The Ground”(93) joka on biisimateriaaliltaan ehkäpä piirun verran lennokkaampi. Pienenä yksityiskohtana, tästä albumista löytyy myös tuplaversio johon on kerätty sinkkujen b-puolet, mukana Paulin keski-iän angstirääkäisy ”Kicked around here” Älkäämme enää Paulia päähän siis potkiko, älkääkä missään tapauksessa verratko häntä Elton Johnin tai Mikko Alataloon. Pauli rääkyy vieläkin, ja hyvin rääkyy(Fireman), eikä missään Mustajärvellä.
Myös Daikkumme, Duluthin oma poika Robert Allen Zimmermann, eli Dylanin Bob julkaisi hyvää tavaraa pitkän tauon jälkeen: ”Oh Mercy”(89), monet väittävät että yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, itse väitän että reilun viiden vuoden tauon jälkeen(Infidels(83), Shot of Love(81) toimivat kyllä kehnohkosta tuotantojäljestä huolimatta). Daniel Lanoisin kynsissä Dylan löysi uuden, iälleen uskottavan laulutyylin, puhumattakaan erinomaisesta biisinipusta jolla ”Oh Mercy” oli täytetty.
Aiemmin blogissa sivuttu hippiretkue (thanx Juho Juntunen retkue-sanan ansiokkaasta lanseeraustyöstä kautta vuosien Soundissa ja Suosikissa) Grateful Dead julkaisi seitsemän vuoden studiotauon jälkeen erinomaisen, ehkä biisimateriaaliltaan jopa Deadin parhaan levyn ”In the Dark(87). Levyn tunnetuin biisi ja pienoinen hitti oli tietenkin ”Touch of Grey”, Deadin loppuajan positiivinen valonsäde: ”every silver lining’s got a touch of grey, i will get by, i will survive”.
Levyn vaikuttavin biisi oli sen sijaan lopetuskappale “Black Muddy River”, vakuuttava kuin hitaasti virtaava Mississippi kuljettaen mukanaan kipeitä ja jo paranemaan päässeitä muistoja. Oih, tämä kappale jos mikään murentaa miehen.
Kanadan äreä mies Neil Young julkaisi myös laatutavaraa tuona herran vuonna 1989. Kyseessä on albumi ”Freedom”(89), joka muistetaan tietenkin Hectorinkin coveroimasta ”Rockin in the free world” biisistä. Levy on kauttaaltaan hyvin monipuolinen, niin kuin monilla Niilon levyillä on tapana. On kaunista ruudinkäryä ”Crime in the city”, meksikaanitunnelmointia ”Eldorado”, Wrecking Ball ja lukuisia muista hyviä biisejä. Levy on paljon enemmän kuin ”Rockin’ in the free world”, ja ylivoimaisesti paras Niiloalbumi sitten ”Rust never Sleepsin”(79).
Toki 80-luvun lopulla tapahtui monia nimiartistien noloja lipsahduksia, kuten Pete Townsendin ponneton ”Iron Man”(89) teema-albumi ja Kinksin jähmeä ”Uk Jive”(89). Mutta muuten tuo ajanjakso ja etenkin vuosi 1989 oli täynnä iloisia onnistumisia, joista jäi mainitsematta ainakin
Van Morrisonin ”Avalon Sunset”(1989). Suosittelen tutustumisretkeä vinyyliaikakauden viimeisiin hetkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti