Bee Gees - Children of the World

Bee Gees ei ole tässä ajassa mikään puheenaihe, liekö menneinäkään vuosina? Mitä muistat kyseisestä bändistä? Oletan, että Saturday Night Feverin diskohitit: Stayin Alive, Night Fever ja How Deep Is Your Love. Itselleni Bee Gees on yhtä kuin trion vanhimman veljeksen Barry Gibbin sietämättömäksi yltynyt falsettilaulanta, ellei jopa kimitys. Tämän falsettilaulannan huipentuma tai kökköytymä on diskon kultakauden kliimaksi: Spirits Having Flown (79). Yritin kuunnella levyä jokin aika sitten, mutta luovutin puolessa välissä. Liikaa korkeaoktaanista ja korville käyvää falsettia joka syö musiikinkuuntelun nautinnon. Sinänsä hämmästyttävää, että levy on bändin yksi myydyimmistä.

Tästä antipatiastani huolimatta tartuin Bob Stanleyn kirjoittamaan elämänkertaan Children of the World (23). Syy niinkin yksinkertainen, kirja on nostettu viime vuoden parhaaksi rock/popelämänkerraksi monissa yhteyksissä. Stanley on kirjoittanut muitakin ansiokkaita rockkirjoja vuosien aikana ja kolumneja useisiin brittiläisiin musalehtiin, kuten Record Collectorin. 

Kirjan alussa Stanley käy läpi laajemmin saman synninpäästön kuin itsekin tämän jutun alussa, miksi kirjoittaa niinkin epäkiinnostavasta ja kaikkea muuta kuin rockuskottavasta bändistä kuin Bee Gees? Pohjalla on tietenkin Stanleyn salafanitus uskottavuuden menettämisenkin hinnalla. Kyllähän The Stone Roses tai jopa Oasis-elämänkerta ois nannaa itse kullekin, mutta entäpä Bee Gees? Maistuisiko?

Kirja kuvaa kronologisesti Gibbin veljesten tarinaa aina lapsuudesta uran viimeisiin hetkiin. Se missä Stanley onnistuu, on innostava ja kiinnostava tarinanjuoksutus, sekä Bee Geesin materiaalin hieno hallinta. Liki jokainen julkaistu Bee Gees-biisi saa maininnan ellei jopa pienen analyysin, eikä se tunnu lukijan päässä lainkaan liialliselta, vaan biisimaininnat on ympätty hyvin luontevasti mukaan tekstiin.

Kuvaavaa Gibbin veljesten tarinassa on juurettomuus. Myös muusikkona toimineen isän Hugh Gibbin seilailu perheensä kanssa Australialista britteihin ja takaisin on mielenkiintoista luettavaa. Isoveli Barry ja kaksoset Robin ja Maurice eivät ole kiintyneet oikein mihinkään paikkaan lapsuudessa. Koulunkäynnistä ei oikein tullut mitään, mutta pojat keksivät tavan viihdyttää itseään laulamalla pienessä tilassa ja kehittävät sitä kautta liki täydellisen veljesten keskinäisen stemmalaulannan. 

Poikien ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui jo 50-luvun lopulla, eli lapsuudessa. Levyttämään he pääsivät jo vuonna 1963, jolloin Barry oli 17-vuotias ja kaksoset Robin ja Maurice 14-vuotiaita. Ensimmäiset singlet ja kaksi ekaa albumia julkaistiin alkuun vain Australiassa. Bee Geesin kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1967 kappaleella Massachusetts. Alkupään levyt olivat vielä tunnustelevia, mutta eivät vailla ansiota. Horizontal (68), Idea (69) ja etenkin miltei kokonaan unohdettu teema-albumi Odessa (69) nostivat bändin arvoitusasteikolla muiden tuon ajan suuruuksien joukkoon. Vai nostivatko? Veljekset itse kokivat albumin syntyneet tuottajan painostuksesta, mutta ajan saatossa se on saanut gloriaa ja tähtipölyä päällensä. Odessa on edelleen melkoinen kokemus, kuvitteellinen tarina Mustallemerelle uponneesta laivasta pitää sisällään useita Bee Gees - klassikoita, kuten kappaleet First of May ja nimikappaleen Odessa (City on the Black Sea).

Odessan jälkeen bändi hajosi reiluksi vuodeksi. Robin Gibb lähti soolouralla ja Barry ja Maurice jatkoivat Bee Gees nimen alla ja kerkesivät tehdä kaksistaan vain yhden albumin Cucumber Castle (70), kunnes Robin palasi jo ruotuun saman vuoden aikana julkaistulla albumilla: 2 Years On (70). Kirjassaan Stanley nostaa esiin vuodet 1969 - 1974, aika ennen Bee Geesin lopullista läpimurtoa ja diskovaihetta. Tuolloin veljekset loivat useita kiinnostavia albumeita, joista mainittakoon ainakin Trafalgar (71) ja Mr. Natural (74). Jälkimmäisessä noista albumeista saimme jo tuta Barry Gibbin falsettilaulusta, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Main Course (75). Tällöin veljeksiä enemmän kohti ajanhenkeä luotsannut tuottaja Arif Mardin oli kysynyt Barry Gibbiltä, että pystyisikö hän karjumaan tunessa? Homma oli napsahtanut heti hyvin jengoille ja Main Coursen enimmäkseen falsettiin nojaavat kappaleet nostivat bändin uudelle tasolle.

Saturday Night Fever (77) soundtrack oli tietenkin suuri menestys, kuten myös em. Spirits Having Flown (79). 80-luku piti sisällään paljon tuottamishommia ja soololevyjä. Robin Gibb julkaisi kolme sooloalbumia ja Barry Gibb kunnostautui tuottajana/biisintekijänä ainakin seuraaville artisteille: Barbara Streisand, Dionne Warwick, Diana Ross ja Kenny Rogers. Bee Geesin ura jatkui yllättävän työteliäänä ja katkeamattomana aina Maurice Gibbin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 2003. Myös hänen kaksoisveljensä Robin Gibb kuoli terveysongelmiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Elämänkerta pitää otteessaan ihan loppusivuille asti. Se mitä elämänkerta ei saa aikaiseksi: se ei tee Stanleyn esiin nostamia Bee Gees-levyjä korvissani juurikaan sen paremmaksi kuin ennen, vaikka välillä tiettyjen levyjen erinomaisuus on hyvin uskottavasti perusteltu. Yhtenä esimerkkinä on levy: One (89), joka saa paljon nostetta Stanleylta, kuten loppuvaiheen levyt: Size isn't Everything (93) ja Still Waters (97). Edelleen, avoimin mielin ja Stanleyn hyvän argumentoinninkaan jälkeen en saa näistä levyistä paljoakaan irti. Vähän ne ovat sliipatun kuuloisia. Sen sijaan 60-70-luvun kadonneissa vuosissa on paljon mielenkiintoista kuunneltavaa, kuten tämä melkein jämälevyksi mainitun: Life in a Tin Can (73) albumin helmi, jossa veljesten stemmalaulanta tulee hyvin esille, tämä aikana paljon ennen autotunea.