Leipää kansalle - Bread: Manna

Jos se musiikillinen taikinajuuri on vaivattu 70-luvun alkupuolella, niin tämä rokkikuikeloinen menee helposti pähkinöiksi. Jos ollaan vielä helpon ja kantrivoittoisen soundin parissa, johon tuuheapartainen John/Steven/Bruce/Bob...ennen kaikkea Bob-niminen laulaja yhtyy korkealta värähtelevällä äänellään, niin elämä voittaa ja kaikki on taas saatavia. Mikä muu voisikaan täydentää syyspäivän kauneutta? Noh, varmaan pihatyöt, auton tuunaus ja erilaiset asialliset kodin korjaushommat sekä lasten kanssa yhdessä leikkiminen. Sen aika tulee ihan kohta, kun väännän ekas tään alta pois, uskokaa minua.

Löydän taas itseni tästä viikonlopun kohdasta, jossa olen nostamassa esiin särmätöntä mitäänsanomattomuutta. Onko todella näin? Toistuvana kaavana tässä blogissa on ollut ns. easy-listening rock-halppisten ruotiminen. Rannalle on naarattu muun muassa James Taylor, Dan Fogelberg ja viimeisimpänä Gilbert O' Sullivan. Liki kaikkia näitä artisteja yhdistää 70-luku ja levyjen halpa hinta. Enkö raaski ostaa kalliimpia levyjä? Ehkä en, mutta toisaalta useimpien levynkerääjien himoitsemat folkin/psykedelian/progen/punkin/raskaamman ym. osaston kadonneet helmet eivät sytytä. Oishan se kiva ostaa Nick Draken tai Soft Machinen joku alkupään levy, mutta ei viittis viittäkymppiä maksaa. Postimerkkeily on asia erikseen, siihen en levynkerääjänä ryhdy, kipuraja käytetyssä vinyylissä menee 20 eurossa, mutta mielellään paljon alle. Kahden euron kuran tonkiminenkin voi olla kivaa, siellä voi olla timantteja joukossa.

Hauskasti nimetty Bread teki urallaan kuusi studioalbumia ajanjaksolla: 1969-1977. Tunnetuimpia biisejä ovat muun muassa Boy Georgen uudestaan tunnetuksi tekemä Everything I Own ja viimeisen albumin Lost Without Your Love(77) nimikappale. David Gates bändin pääasiallisena biisintekijänä lähti soolouralle bändin lyhyehkön uran jälkeen. Yhden soololevyn omistan Gatesilta, mutta tarttumapinta levyllä on vähäinen. Sama tunne on ollut Breadin tuotantoa kuunnellessa, että kivalta kuulostaa, mutta mitään ei jää mieleen. Ilahduttavana poikkeuksena on bändin kolmas albumi: Manna(71) joka on biisimateriaaliltaan monipuolisempi ja räväkämpi kuin muut kuulemani Bread-pyörykäiset.

Levy alkaa räväkästi kappaleella Let Yout Love Go, jota seuraa mukavan juureva ja miltei southernrocksävyinen Take Comfort. Biisien taustalla soi välillä jouset, välillä piano. Tuottajana levyllä on ollut laulaja-lauluntekijä David Gates, selkeästi kaunis ja munaton soundi on ollut hänen mieleen. Levyn yleistunnelma meinaa nousta yläpilveen, mutta onneksi vielä vuonna 1971 liiallinen tuotanto harvoin pääsi pilaamaan levyä, ei nytkään, vaan levy taiteilee sliipatun kauneuden ja juurevuuden välimaastossa. Vertailukohdiksi voi nostaa sellaiset nimet kuin Eagles ja Poco. Kehtaisin sanoa, että Bread ei ole ihan niin kantrirokkia kuin em. bändit, vaan pikemminkin Soft rockia.

What a Change biisi kuulostaa hyvin tutulta. Hmmh, Eric Clapton ja 461 Ocean Boulevard(74) ja biisi Let it Grow. Ihan sama melodia. Kumpi oli ensin asialla? Noh, kyllä se oli Breadin David Gates. Manna(71) levyn ainut ongelma on sen liiallisen siirappiset balladit, kuten If ja Come Again, jotka tietyssä mielentilassa voisivat upota, mutta useimmiten eivät. Onnekseni sitä juurevampaa kulmaa löytyy riittävästi ja biisit itsessään ovat taidokkaasti rakennettuja, jopa tämä parjaamani Come Again balladi, jota lisäkuuntelu tässä selvästi parantaa. Levy loppuu reippaasti menevällä Truckin' tsipaleella, samannimisiä löytyy miltei jokaisen tuon ajan jenkkirock-bändin tuotannosta.

Seuraavalta Breadin levyltä I'm-a Want You(72) löytyy tämä Boy Georgen coveroima Everything I Own. Levy lojuu tuossa vieressäni melkein soittamattomana, avattavat kannet ovat tyylikkäät ja ne on tehty vahvasta kartongista. Paperikoneet- ja levykaivertamot ovat tuutannut jenkeissä ulos miljoonittain tätä ärsyttämätöntä soundia ja nyt sen parissa vietetään sunnuntaista alkuiltapäivää Lempäälässä. Voisinko tehdä toisinkaan? Ehkä en.