Radio Asiaa ja vanhoja Soundeja!

Radio Asia, tuo mainio uusi radiokanava. Soittaa tauotta hyvää rokkia 60-luvulta tähän päivään. Kanava kuuluu ainakin Tampereella ja Helsingissä sekä käsittääkseni netin kautta muuallakin. http://www.radioasia.fi/
Biisit vaihtuvat kiitettävästi, joka päivä soitetaan uutta kamaa, ei todellakaan mitään ”i love rock’n’ rollin” ja ”livin on a prayerin” pakkopyöritystä. Juuri nyt soi Kate Bushin Breathing, niin miltä vuodelta ja miltä levyltä?



Sunnuntaiaamu alkoi verevästi Dylanin Chimes of Freedomilla, jota seurasivat vuoden 1989 helmet New Orderin Run ja The Smithereensin Girl like You, niin kuka muistaa bändin? Joka tapauksessa muistoni lukittuivat vuoteen 1989, tuohon vuoteen josta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Täysi-ikäisyyteni vuosi, uunituore autokortti, kesä 1989 ja rajaton määrä musiikkia löydettävänä, kuunneltavana, elettävänä…ah, tuota nuoren miehen todeksi tulematonta haaveusvaa.



Kyllä vain, viime päivät mieli on taantunut tuohon vuosilukuun 1989. Tuo oli aikaa ennen edellistä lamaa, rahaa oli ihmisillä käytettävissä mukavasti, töihin pääsi kysymällä – vuosi pari tästä eteenpäin niin töihin pääsi vain paikkakunnan terästehtaan remontteihin - elintaso näkyi muun muassa musalehtien sisällössä, legendaarinen Soundi-lehti oli tuolloin muhkeimmillaan. Selailin tässä viime päivinä tuon vuoden Soundeja, en voinut muuta kuin hämmästellä sisällön rikkautta. Haastatteluja on paljon, ne ovat pitkiä, rohkeasti kirjoitettuja. Suomalaiset musatoimittajat ovat oikeasti matkustaneet ulkomaille haastatellakseen artisteja.

Nykylehdissä ulkomaisia artisteja haastatellaan melkein ja ainoastaan vain Suomen keikkojen yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä uusimman Soundin ainoa ulkomaisen staran, eli Serj Tankianin haastattelu, joka on tehty jo viime elokuussa Sonispehere-festarin backstagella Porissa. Haisee vahvasti ja pahasti siltä, että säästöleikkuri syö musalehtienkin sisältöä, enää ei lennetä Tukholmaan haastattelemaan pressitilaisuutta pitävää maailman luokan tähteä, sen sijaan Jouni Hynysen ja Pate Mustajärven pärstä löytyy melkein joka Soundista.

Aina on mahdollisuus vaihtaa lehteä, hakea kiinnostavampaa musajournalismia muualta, mutta mistä? Suomalaiset musalehdet eivät sitä enää tarjoa. Rumban lukee noin 5-10 minuutissa, Rytmi on nykyisin aivan surkean sisällötön, ilmaisjakelu Sue:ssa on hetkensä, vähäiset sellaiset. Selkeästi netti syö musalehtien arvoa. Ulkomaiset musalehdet eivät ole paljon sitä parempia, Q:sta katosi ote jo kauan sitten, NME on silkkaa hattaraa, Mojosta tosin löytyy vielä särmää, mutta Uncut-mennyt ihan surkeaksi retroiluksi vaikkakin joka numeron melkein ostan halvahkon hinnan ja yleensä hyvän kokoelma-ceedeen takia.

Totta kai kaiken musatiedon löytää ensin netistä, tieto ei syvenny musiikkilehtien sivuille pitkinä ja rönsyilevinä haastatteluina mitä esim. nämä kasari-Soundit parhaimmillaan tarjosivat. Nyt tulee vaan valmiiksi ajateltuja, tietyn formaatin mukaisia täsmäjuttuja. Ennen musiikkilehdissä oli jopa proosallinen ote, yksi esimerkki Soundista 6/1989. Toimittajamme haastattelee yhtä 80-luvun erinomaisinta laulaja/lauluntekijää Joe Jacksonia. Uuden levyn Blaze of Glory(89) kappaleet käydään yksi kerrallaan läpi, haastattelusta tulee läpi lämmin ymmärrys, laulut nostetaan alkukontekstistaan maailmaa syleileviin yhteyksiin, esim. päätöskappaleessa Human Touch:
”Human Touch tunnustaa, että olemme ankarassa maailmassa ja kaiken sen keskellä meidän täytyy tehdä jotain sen asian eteen, kun meitä ympäröi ihmisen hulluus, joka hitaasti tuhoaa planeetan jossa elämme.”

Ei silti, annoin Soundille netin kautta palautetta ulkomaisten haastattelujen vähyydestä. Toimitus vastasi ja puolustellen kertoi, että kotimaisten artistien suuri osuus johtuu vain painotuksesta, kun Suomalaisen rokin kentällä tapahtuu enemmän, niin haastattelujakin on silloin enemmän.

Rokin hautajaiset

Rollareiden fanisivulla on linkki Grammy-gaalaan jossa Mick Jagger tämän kuun alussa esiintyi. Sivun kommentti on: ”Mick, sinulla on vielä Se tallella, me haluamme uuden kiertueen!”
Niin, en tiedä haluanko enää, erottuuko jyvät enää akanoista, sillä ihan rehellisesti arvioiden Mick näyttää liki seitenkymppiseltä hyvin treenatulta äijältä(jota onkin, pian 70v ja treenattu) joka vielä yrittää päästä osalliseksi vanhasta taiasta. Vielä kolmisen vuotta sitten Olympia-stadionilla, tuolloin 64-vuotiaalla Jaggerilla ja samanikäisellä päissään toikkaroineella Keith Richardsilla ei ollut mitään hätää, he olivat rock-eläimiä, vielä tuolloin.

He olivat, meneekö rokissa ikääntymisen raja juuri tuossa seitsemänkympin kieppeillä? Dylan Hartwall-areenalla kolme vuotta sitten oli juuri astumassa saattopuolelle, taikaa vielä oli, mutta rockrunouden elävä soitin oli vaipumassa lopulliseen korroosioon, vuosi tämän jälkeen tuli Dylanin viimeisin studioalbumi ”Together through life(09)” joka löi lopullisen naulan arkkuun, Dylan on kuolemassa.

Eikä se ole pilkan aihe, ihmiset ikääntyvät, hidastuvat liikkeissään, energia hiipuu sisältä, uloshengitys on huokoisempi ja tilansa kertova, imelän piimän tuoksuinen. Käykö rokkareiden muka paremmin? Aerosmith on spekuloinut vuosikaudet uudesta albumista,, edellisestä on jo kymmenen vuotta. Nyt väännetään plattaa studiossa parasta aikaa, tulossa on oikea vanhan liiton Aerosmith-levy, näin väittävät lähteet. Steven Tyler, tuo ikirenttu solisti täyttääkin vasta 63v, eli hänellä on vielä muutama vuosi jäljellä, ennen kuin omena lopullisesti nahistuu.



Välillä tarpeettoman arvostettu Jethro Tull jaksaa keikkailla, Tampereellakin tuli vierailtua pari vuotta sitten. Solisti Ian Anderson sai puhallettua nippa nappa ookoo-keikan, laulaminen oli melkoista väkisin yrittämistä, mutta onneksi luottokitaristi Martin Barre piti keikan tasoa yllä aivan loistavalla kitaroinnilla. Olen odottanut Jethro Tullin uutta studioalbumia kohta 13 vuotta, pitäisiköhän jo luopua toivosta, onhan maailma täynnä nuorempia ja osaavampiakin bändejä!

Mutta kun ei se riitä, kun se ei ole aito asia! Mitä jää jäljelle kun Rollarit, Aerosmith, Jethro Tull, The Who, Springsteen, Neil Youg, Lou Reed, Iggy Pop ym. rokin alkueläimet oikeasti jäävät eläkkeelle ja kuolevat pois, kun enää ei voi odottaa uutta rollarilevyä, tuo hetki on pelottavan lähellä. Spekulaatio rollareiden viimeisestä kiertueesta ja studioalbumista käy fanisivuilla kuumana: tuleeko sitä vai eikö tule sittenkään, vaikka Dressmannin kanssa on solmittu rahakas rättidiili? Ketkä näitä spekuloi? Vanhat äijät, ikifanit, ikuisen nuoruuden perässä juoksevat ikuiset pikkupojat vaiko aidon musiikin ystävät?

Vaan mutta, aika pirteehän tää Jagger on vielä...

Syväjäädytettyä intohimoa!

Liam Gallagher on John Lennonin avioton poika, Lennonin syväjäädytetty intohimo päivitettynä nykyaikaan. Nyt on tarjolla helpointa maalia, helpointa kohtaa lyödä ja mollata, kun Oasiksen rääväsuinen, pahatapainen, vähä-älyinen Huligaani, Ad/Hd-tapaus ja mikä lie tarjoaa nykyosaamistaan Oasiksen ripe-bändi Beady Eye:n esikoisen Different Gear, Still Speeding(11) albumilla. Mutta eihän Liam mikään tyhmä ole, kuka sen oikeasti tietää? Noel vai…? Sitä paitsi tyhmyys on vain eduksi kun on kyse suoraviivaisesta rokista.

Minä tahdon pitää tästä levystä. Se ei ole mikään uutinen, sillä olen halunnut pitää Anssi Kelasta ja Elton Johnista ja pidänkin noiden setien musasta, yhä edelleen, perkele!
Aina ei pelkkä tahtominen riitä jos levy on silkkaa kuraa, joutavanpäiväistä 2010-luvun Lennon-kierrätystä, kun pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, eikä ole edes yritetty. Onko levy mistään kotoisin? Katsotaan ja kuunnellaan, kuunnellaan vähän enemmänkin. Ensiksi on todettava että Liamin ääni kuulostaa edelleen pelottavan hyvältä, ääni soi yhtä räkäisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin.

Four Letter Word, Millionaire ja kolmantena The Roller, Bang! Osuu ja syvälle, pidän tästä biisistä, hieno melodia, hieno meininki, silkka pastissi, mutta kuitenkin oma. Jossain musiikkilehdessä väittivät biisin olevan silkka ”All you need is love” - kopio. Ok, Beatles-keinuntaa löytyy, mutta on tässä jotain omaakin, hyvää svengiä ainakin. Beatles and Stones, ok, biisi alkaa kuin The Who:n My Generation, mutta svengi on edelleen aitoa ja pidättelemätöntä. Mukavahan tätä on kuunnella, kyllä vaan.



Jos jokin tämän ajan yliarvostettu indiefolk-bändi tekisi vähän rokimman biisin, esimerkiksi em. The Rollerin omalla tyylillään, niin sitähän pidettäisi heti aivan mainiona sivupolkuna ja irtiottona. Tai vaikka Suomen oma 22 Pistepirkko levyttäisi Beady Eyen esikoisen omalla tyylillään, niin tuloksenahan olisi vallan mainio garagerock-levy. Ehkä vähän liioittelen, nostan näiden melko heppoisten biisien statusta korkeammalle. Mikä tekee tästä levystä hyvän, jos tekee?

Liamin ääni, intohimo, häpeilemätön Lennon.soundi, se eka sinkku Bring The Light on vaan viimeisen puolen vuoden paras kuulemani T.Rex-biisi. Biisi on simppeli, melkein liian simppeli, kaiken lisäksi se on tehty kerta otolla, improvisoiden. Mutta perse keinuu ja jalka vippasee, mitä muuta hyvältä rock-biisiltä voi odottaa?