The Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request

Rolling Stones Studioalbumit: 6/25

Vuosi 1967 ei ollut paras vuosi Rollareilla, jos mietitään musiikillista suuntaa. Beatles ja monet muut tuon ajan artistit ottivat rakkauden kesän 1967 haltuun erinomaisilla levyillä ja singleillään. Rollaritkin julkaisivat tuona vuonna toki ihan kelvollisia kipaleita, kuten edellisissä kirjoituksissa mainitut Let's Spend The Night Together ja We Love You. Työn alla oli Cosmic Christmas työnimellä kulkeva albumi, joka saatiin enimmäkseen purkkiin loppukesästä 1967, mutta julkaistiin vasta loppuvuodesta. Lopulta levy sai nimekseen Their Satanic Majesties Request (67).

Hipahtava kansi, jossa bändi istuu taikurin hatuissaan ja värikkäissä vaatteissa sai lisämaustetta kolmiuloitteisesta kohokannesta. Levyn alkuperäisen vinyyliversion metsästäminen vei useita vuosia, kunnes sen lopulta tilasin Britteistä sopuhintaan. Selkeästi bändillä on ollut mielessä luoda jotain vastinetta Beatlesin Sgt.Pepperille. Psykedeliaa, värikylläisyyttä ja erikoista kokeilua levyllä riittää, mutta mitenkään ehjä kokonaisuus tämä albumi ei ole.

Levy alkaa häröilevästi, mutta kelvollisesti kappaleella Sing this all together. Kappaleessa on kuultavissa monenmoista eksoottista soitantaa, torven törähtelyä, pianon pimputtelua ym.muita ääniä. Nämä tehosteet kyllä rikastavat biisiä, mutta ehkä pohjimmiltaan kappale ei ole muistettavin. Seuraavaa kappaletta, Citadel, piti Keith Richards yhtenä levyn parhaista. En tiedä miten on, mutta aikamoista haahuilua tuo kappale on korvissani, vaikka sen alkuriffi on aika napakka. Omistamassani vinyylipainoksessa Jaggerin laulu on miksattu lähes kuulumattomiin. Tästä kappaleesta kun riisuisi turhan eksotiikan ja levyttäisi sen uudelleen, rootsimmalla otteella, niin voitas puhua jopa stones-klassikosta.

In Another Land on erikoinen poikkeama Rollarilevyillä. Nimittäin se on kokonaan basisti Bill Wymanin tekemä ja laulama. Tätä ei enää tapahtunut toistamiseen. Tosin Wymanin tekemä Downtown Suzie eksyi myöhemmin Metamorphosis (75) kokoelmalle, tosin Mick Jaggerin laulamana. Wymanilla oli tyrkyllä levylle kaksi muutakin kappaletta, Shades of Orange ja Loving Sacred Loving. Biisit pääsivät demovaiheeseen, mutta Mick ja Keef eivät kelpuuttaneet niitä levylle. Seuraavana vuonna brittiläinen The End levytti nuo kappaleet omalle levylleen. Nyt kuunneltuna kappaleet ovat varsin päteviä ja resonoivat paremmin hippikesän 1967 kanssa. Entä jos Wyman olisi saanut enemmän biisejä läpi Stonesissa, niin millaiseksi Stonesien tulevaisuus olisi muodostunut? 

Seuraava kappale 2000 Man on varsin kelvollinen esitys, selkeästi yksi kadonneista Stones-ralleista. Sen sijaan kakkospuolen päättävä Sing This All Together (See What Happens) on kahdeksan minuutin verran aika päämäärätöntä musiikillista sekoilua.

Kakkospuoli alkaa stones-klassikolla She's A Rainbow, joka olisi voinut olla hyvin osa aiemmin julkaistua Flowers (67) kokoelmaa, sen verran heleän kukkainen on tuo tsipale. Kappaleen hienosta jousitaustasta vastaa tuleva Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka tuolloin työskenteli vielä sessiomuusikkona. The Lantern on hiipivästi kasvava melodisesti ihan mielenkiintoinen kappale, joka pitää sisällään hienoa kitaratyöskentelyä. Gomper on taas Stonesien potentiaalinen LSD-trippi, jonka verrokkina pidetään Beatlesien Within You, Without You kappaletta. Kappale alkaa ihan jäntevästi, mutta jossain kohtaa tribaalirummutus ja huilun töräytykset ottavat ylivallan ja kappale kadottaa fokuksensa.

Levyn loppupuolelta löytyy albumin paras kappale, 2000 Light Years From Home. Biisi joka on löytynyt myöhemminkin Stonesien settilistalta, ainakin vielä 90-luvun alussa. Tässä biisisssä on Stones kotonaan psykedeliassa, kappale on jännittävä ja mieleenpainuva. Periaatteessa Rollarit olisi saanut kasattua vuoden 1967 parhaista kappaleista yhden erinomaisen albumin, yhdistämällä Flowers kokoelman helmet tämän albumin parhaimmiston kanssa. Tällaisenaan Their Satanic Majesties Request ei vakuuta levykokonaisuutena, vaikka yli puolet levyn materiaalista on varsin laadukasta.

Arvosana: 8½/10

The Black Keys - Peaches

Viime aikoina uuden musan kuuntelu on kohdallani perustunut useimmiten tuttuuteen, itselleni mieluisaan genreen. Näin myös Black Keysin kohdalla, sillä bluespohjainen rock pettää harvoin, jos meiningit on sopivasti kohdillaan.

Tuttuudestaan huolimatta The Black Keys on ollut minulle aina vaikea pala. Musiikki on juuri sellaista nautittavaa ja muotovaliota roots-hoitoa, vähän modernisoitua 2000-luvun ZZ Toppia. Brothers (10) levyn aikoihin innostuin bändistä...kun tuota levyä niin paljon kehuttiin. Samaan "hei tää on hyvä levy - virtaan" itsekin solahdin. Oliko se sitten hyvä levy? Pitkän tauon jälkeen kun kaivoin levyn hyllystä, niin vastaus on edelleen: - Kyllä! Brothers on kaikinpuolin toimiva kokonaisuus. Musiikillisesti aito ja ketterä, paras käyntikortti The Black Keysin musiikilliseen maailmaan.

Seuraava albumi El Camino (11) räjäytti pankin. Laulaja kitaristi Dan Auerbach ja rumpali perkussionisti Pat Carney breikkasivat isosti, ennen kaikkea Lonely Boy hitillään ja lopulta koko levyllään. Tämä hype loi uskon, että koko El Camino on laatuisaa tavaraa. Ehkä se on sitä? Tähänkään päivään mennessä en ole El Caminoa itselleni levynä hommannut, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tässä hittivaiheessa suhteeni Black Keysiin viileni. Se ei ollutkaan erinomainen indieroots-löytö, vaan hetkessä koko maailman omaisuutta. Sitten tuli Turn Blue (14), ihan hyvät arviot saanut albumi. Hommasin levyn jokin aika sitten cd:nä, mutta tehosoittoon levy ei ole vielä päässyt. Levy on vähän tummempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin kaksi edellistä lättyä. Tässä kohtaa Duon toinen jäsen Dan Auerbach alkoi tuottamaan ja säveltämään muiden artistien levyjä. Jälki oli komeaa, osansa saivat muiden muassa Dr.John, The Pretenders ja sokea musta bluesmies: Robert Finley. Viimeksi mainitun Goin' Platinum (16) on erityisen kuunneltavaa juurimusaa.

Parin soololevyn ja Auerbachin tuotantovaiheen jälkeen Black Keys palasi taas levyttäväksi artistiksi. Viimeisen seitsemän vuoden aikana duo on julkaissut peräti kuusi studioalbumia. Näistä omista vinyylinä albumit: Let's Rock (19), Delta Kream (21), Drop Out Boogie (22) ja Ohio Players (24), kiitos hyvien alennusmyyntien. Noista levyistä on eniten pyörinyt soittimessani myös bluescovereista koostettu, multainen Delta Kream (21) ja vähän soulahtava, jopa korvakarkkimainen Ohio Players (24). Tällä levyllä, 7-8 kappaleen co-writerina on toiminut Beck. Viime vuonna ilmestyi myös albumi, nimeltään: No Rain, No Flowers (25), joka on jäänyt tsekkaamatta.

Uusimman Peaches (26) albumin kanssa kävi vanhanaikaisesti, eli levy kolahti korvalapuista kuunneltuna lenkin aikana. Kun urheilusuorituksen aikana sydän pumppaa verta ympäri kehoa, niin aivotkin ovat terävämmässä valmiudessa musiikkia vastaanottamaan. 

Ilmeisesti aika lyhyessä ajassa äänitetty, pelkästään cover-biiseistä koostuva Peaches ei tuo varsinaisesti mitään uutta bändin repertuaariin. Kyseessä on vain hemmetin hyvin soitettua ja aidon kuuloista juurihoitoa. Terhakka aloituskappale Where There's Smoke, There's Fire ui helposti rytmittämään alkukesän soittolistaani. Stop Arguing Over Me ja ennen kaikkea Who's Been Foolin' You lyö lisää kierroksia. Intohimo, vongahtelevat kitarat, tietynlainen pidättelemättömyys, etenkin Auerbachin lauluilmaisussa. Joillain Keysin levyillä ja Auerbachin tuottamilla levyillä on ajoittain häirinnyt sellainen liian muotovalio bluesrock-formaatti. Kaikki on tehty tosi hyvin ja autenttisesti, mutta siitä huolimatta matsku kuulostaa turhan siistiltä. Sen sijaan Peachilla on mojo auki ja levällään, kuulostaa kuin olisin bändin hikisellä klubikeikalla, lattia tärisee ja maali tippuu seinistä.

Uhkaavasti kiemurteleva It's a Dream jatkaa pitkin multaista latua, antaumuksellisesti ja orgaanisesti. Tosiaan soitto kuulostaa hyvin aidolta ja läsnäolevalta, kuin bändi veivaisi bluesrockiaan olohuoneessani. Loppua kohden levy ei menetä otettaan. Alunperin George Thorogoodin repertuaarista ripattu, menevä You Got to Lose omaa hittipotentiaalia. Albumin toiseksi viimeinen kappale Fireman Ring the Bell on melodialtaan käytännössä sama kuin delta blues klassikko Rollin' and Tumblin. Vahva veikkaukseni on, että tämä biisi on vedetty ykkösellä purkkiin. Tässä kohtaa itsestäänselvyys kääntyy vahvuudeksi, kun ollaan uskallettu mennä riittävän syvälle bluesin suistomaille.

Ihan täysiä pojoja Peachesille en anna, koska toteuttamistapa on aika perinteinen ja raikas tulokulma puuttuu, mutta onneksi musisointi on ykköslaatua, hikistä ja pidättelemätöntä. Mietin myös sitä, että saisiko tuntematon bändi julkaistua covereista tehtyä bluesalbumia levy-yhtiön kautta? Tuskimpa. The Black Keysillä on nimi ja maine tukenaan. Kaivoin rinnalle Rollareiden kymmenen vuoden takaisen bluescover-plätyn Blue & Lonesome (16). Täytyy sanoa, että Keysin pojat vetävät tässä uskaliaassa vertailussani pitemmän korren. Black Keysin soiton terävyys ja intohimo tekemiseen on korkeammalla tasolla, vaikka Rollareiden levykään ei mikään huono ole, mutta ehkä levynä enemmän tarpeettomampi.