Radiohead. Royal Arena. Kööpenhamina. 4.12.2025.

Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.

Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi. 

Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.

Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.

Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.

Keikka alkoi The Bendsin (95) Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.

Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.

Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)  Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.

Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.

Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.

Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.

Deliver Me from Nowhere

Aikoinaan 80-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1986, toin koulun levyraatiin Bruce Springsteenin Atlantic Cityn, jonka olin oikeaoppisesti kelannut jo kasetilla oikeaan kohtaan. Kun tunti alkoi, niin jänistin, enkä antanut tuota kasettia koskaan opettajalle. Ryhmästä poikkeamisen pelko oli liian suuri tuona aikana, jolloin soitettiin enimmäkseen Bananaramaa, Whamia, Iron Maidenia, WASP:ia ja Kissiä. Niimpä biisi jäi tuolloin kuulematta ja säästyin levyraadin todennäköiseltä jämäsijalta, jota mielessäni pelkäsin.

Ensimmäinen itse ostamani kasetti oli Bruce Springsteenin: Born in the U.S.A. (84) Mikään kovin omaperäinen ostos se ei ollut, aikana jolloin se soi kaikkialla. Nopeasti tämän jälkeen alkoi kiinnostamaan Brucen muukin tuotanto. The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (73) hoitui kotiini 28 markalla. Muistan kuunnelleeni levyä kotona vähän arastellen ja miettien, että mitäköhän isoveljeni tästä ajattelevat? Uudenlainen musiikillinen tarinankerronta alkoi täyttää pienen makuukammarimme seiniä, jossa oli soitettu enimmäkseen Elvistä, Hurriganesta ja Kake Randelinia. Vielä hurjempi askel oli hankkia Brucen akustinen levy Nebraska (82), jolla ei ollut hittejä, eikä oikein rokkiakaan, mutta siinä oli em. Atlantic City. Kappale joka heti upposi syvälle nuoren ja vielä viattoman kuulijan tunnemaastoon.

Nebraska ei ollut nuorella Pohjois-pohjanmaalaiselle musadiggarille mitenkään helppo levy. Se on enemmän tunnelmaa, kuin yksittäisiä ja selkeästi toisistaan erottuvia biisejä. Nimikappale on käyntikortti aiheeseen, suoraan siihen tunnelmaan, joka kumpuaa Springsteenin lapsuudesta ja vaikeasta isäsuhteesta. Tarinallisella levyllä on tosin pari nopeatempoisempaa biisiä, kuten Johnny 99 ja Brucen raivoisaan karjuntaan yltyvä Open All Night. Huomionarvioista on, että kaikki albumin kappaleet ovat demoäänityksiä, jotka Bruce soitti itse akustisen kitaran kanssa makuuhuoneessa. Äänityksissä käytettiin neliraitaista Tascam 144 -nauhuria ja Echoplex -kaikulaitetta. Kappaleita yritettiin myös tehdä studiossa, mutta kun niihin ei saatu oikeaa tunnelmaa, laitettiin alkuperäiset demo-versiot levylle.

Viikonloppuna tuli nähtyä tuore Deliver Me from Nowhere elokuva, joka kertoo Nebraska levyn teosta, tuosta rohkeasta ja käänteentekevästä hetkestä Springsteenin uralla, jolloin levy-yhtiö toivoi uutta hittiä hyvin menestyneen Hungry Heartin jälkeen, mutta Springsteenin tie vei toisaalle, akustisen ja varsin tummasävyisen materiaalin pariin, josta lopulta muodostui Nebraska albumi.

Elokuvan pääosaa esittää hyvin uskottavasti, myös aika paljon Brucen ulkoisestikin mieleen tuova, Jeremy Allen White. Elokuva perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere josta elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Cooper. Elokuva mukailee uskollisesti Brucen omaa tarinaa ja liki kaikki tarinalliset käänteet ovat löydettävissä hänen itsensä kirjoittamasta elämänkerrastaan Born to Run (16). 

Elokuva onnistuu tavoittamaan hyvin Brucen River-kiertueen jälkeisen tunnelman, kun suuri suosio oli kädenmitan päässä, mutta Brucen jaksaminen oli huonolla tolalla ja oma suunta stadionrokista meni pienimuotoisempaan ilmaisuun. Elokuvassa on hyvää ja uskottavaa levy-yhtiön ja artistin dialogia, kuinka ensimmäisen näkee mahdollisuuden suuren suosion tavoittelussa, kun taas jälkimmäinen kuulee oman tien vääjäämättömän kutsun. Elokuvassa, ja yhtälailla Brucen oikeassa elämässä, uran merkittävämmäksi tukihenkilöksi muodostui manageri John Landau, joka toimii hienolla tavalla tulkkina artistin ja levy-yhtiön odotusten välillä. 

Levyn biisit saavat alkusykäyksen sarjamurhaaja Charles Starkweatherista, myös Terence Malickin Badlands elokuvan päähenkilöstä. Tuo elokuva inspiroi Brucea kirjoittamaan kappaleen Starkweather, joka sai lopulliseksi nimekseen: Nebraska. 

Ajanmukaisesti stailattu, tyylikkääseen nahkatakkiin pukeutunut Jeremy Allen White, tavoittaa riittävästi Brucen mielentilaa tuolta ajalta. Ajoittain häiritsi pääosan esittäjän liiankin ilmeetön katse ja tapa istua pää vinoon käännettynä, aivan kuin sitä olisi käytetty tietoisena tehokeinona. Toisaalta Jeremy Allenin vähäisen ilmearsenaalin takaa on löydettävissä paljon todellista ja uskottavaa tunnetta. Ehkä liiallinen melodramaattisuus ei olisi toiminut tässä tarinassa. Allenin paras kohtaus tulee elokuvan lopussa, jossa Bruce istahtaa viimein terapiatuoliin ja murtuu kyyneliin, pitkän road tripin jälkeen. Tässä vähäeleisyys toimii. Myös tuo ystävänsä kanssa tehty road trip ja siihen liittyvä Brucen romahtaminen on hienosti kuvattu. Tosin Brucen oman elämänkerran mukaan tuo viikon mittainen automatka läpi aavikoiden on vielä suuremmassa ja käänteentekevässä roolissa kuin elokuvassa. 

Jon Landaun esittäjä, Jeremy Strong tekee ehkä elokuvan parhaimman roolityön lojaalina ja ymmärtäväisenä managerina. Jon Landau oli ensimmäisiä, jotka näkivät Brucen suuremman potentiaalin ja tunnettu on hänen ikoninen artikkelinsa vuodelta 1974: "Olen nähnyt rokin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen". Landau on pysynyt Brucen mukana koko uran ajan. Yksi elokuvan parhaita kohtauksia on se, kun Landau soittaa valmista Nebraska levyä levy-yhtiön edustajalle, joka pyörittelee epäuskoisesti päätään: - Onko tämä nyt jokin folklevy? - Tämä on minun toimisto ja täällä uskotaan Bruce Springsteenin musiikkiin, on Landaun vastaus ja levy lopulta julkaistaan.

Elokuvassa on toimivia takaumia Brucen lapsuuteen ja isäsuhteeseen. Douglas Springsteen oli ajelehtiva, heikosti työelämään kiinnittynyt ja mielenterveysongelmista kärsivä sekatyöläinen New Jerseystä. Kasvatus tapahtui enemmän kurilla ja nuhteella, kuin kannustuksella. Vuosien kuluessa Brucen suhde isäänsä parantui huomattavasti ja leffan loppupuolella nähdäänkin liikuttava kohtaus, jossa isä pyytää keikan jälkeen takahuoneessa 32-vuotiasta poikaansa istumaan polvelleen.

Bruce oikean elämän käsikirjoitus tuolta ajalta on kuin tehty tähän elokuvaan. Synkän, mutta vaikuttavan Nebraskan jälkeen sarasti suurempi menestys, sillä Nebraskan sessioissa syntyi myös leijonanosa tulevan hittilevyn: Born in the U.S.A:n materiaalista. Nebraskan alunperin piti ollakin tupla-levy, mutta menevämmän ja hitikkäämmän materiaalin julkaisu ei vaan tuntunut Brucesta tuolloin oikealta. Elokuva on ennen kaikkea tarina siitä, kuinka tärkeää taiteilijan on seurata omaa kutsumustaan, jos meinaa saada aikaisesti jotain aidosti merkittävää. Brucella oli siihen paukkuja...ja onneksi jo sen verran kuuluisuutta takanaan, että levy-yhtiö ei pudottanut häntä listoiltaan. 

Elokuvan kanssa samaan aikaan on julkaistu neljän lp:n Nebraska boxi, joka pitää sisällään uudelleen remasteroidun alkuperäisen levyn, levyllisen ennenjulkaisemattomia biisejä, sähköisen version Nebraskan biiseistä ja tänä vuonna vedetyn livekeikan levystä. Täytyy todeta, että ennenjulkaisemattomat veisut ovat todella hyviä, niiden joukossa on myös Born in the U.S.A akustisessa muodossa. Sähköinen versio levystä ei pärjää mitenkään alkuperäiselle. Levyn synkkä ja vähän aavemainen tunnelma on ihan oma lukunsa rokin historiassa, myös ensimmäisiä isoja irtiottoja artistin uralla. Brucehan on toteuttanut sittemmin saman akustisen temppunsa useaan otteeseen, esimerkkeinä levyt: The Ghost of Tom Joad (95) ja Devil's and Dust (05). Rocklevyn jälkeen on palattu usein riisutumman ja syvällisemmän materiaalin äärelle.