Pekka Nisu - Kaiken täytyy mennä

Pekka Nisun albumin Kaiken täytyy mennä (22) täytyy mennä kohti listojen kärkeä. Jos se olisi minusta kiinni ja jos olisi vuosi 1999. Mutta tällä vuosikymmenellä tällainen rehellinen ja sävykäs poprock on alakynnessä, jos puhutaan isommasta menestyksestä. Ok, isot starbat vielä porskuttaa, J.Karjalainen, Ismo Alanko, Tehosekoitin, Maija Vilkkumaa, kaikki ne jotka jo tunnemme. Keikat myy, levytkin? Ehkä. 

Vaan nouseeko vielä uutta ja relevanttia poprockia listojen kärkiin? Niin, onko sellaisia listoja enää? Striimausluvut, youtube-tilit, jotain tällaisia? Noh, bandcamp on varsin mainio, sieltä olen molemmat Pekka Nisun levyt ladannut mp3:sina, ärhäkän ja elinvoimaisen: Papillonin (21) https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html ja viime keväänä ilmestyneen pykälän seesteisemmän albumin: Kaiken täytyy mennä (22).

Viime kevätalven kylminä kuukausina ilmestynyt Kaiken täytyy mennä (22) soi heti tiiviisti autosterkoissani. Pidin albumista heti, alkuun pidin sitä aavistuksen heikompana kuin Papillonia. Kitkarenkaiden hurina ja nopeat perhetilanteet söivät kuuntelurauhan, niimpä levy unohtui kuukausiksi. Palasin tuohon albumiin Nisun erinomaisen soolokeikan jälkeen Tampereen Finlaysonin aukealla viime kesänä. 

Siitäkin on kulunut jo yli puoli vuotta ja ollaan taas uudessa keväässä. Kaiken täytyy mennä (23) albumi on saanut vihdoin arvoisen vinyylijulkaisun, jonka oitis hommasin. 

Aikaa on kulunut, mutta levy ei ole kulunut, se on parantunut. Autokuuntelussa nyanssit hukkuivat taustameluun. Nyt rauhassa kuunneltuna huomaa levyn erinomaisuuden. Nimikappale Kaiken täytyy mennä tykittää levyn toiveikkaasti käyntiin. Todellinen hyvänmielen biisi. Yks elämä vaan jatkaa samoilla positiivisilla linjoilla. Näin susta unta ottaa vielä askeleen syvemmälle, tämä herkkä ja kaunis balladi on ilmeisesti kirjoitettu Nisun omalle lapselle. Upea kappale, jossa on myös hienot sanat.

Erinomaisen biisikolmikon jälkeen levy vähän tasapäistyi, tai vuosi sitten luulin niin. Huolellinen, ajan kanssa kuuntelu on tehnyt levylle ihmeitä, avannut sen täyteen kukkaan. Etsin sun kättäsi kuulosti alkuun varsin unohdettavalta kappaleelta, mutta yhtälailla sekin on ottanut paikkansa minusta. Me tullaan räyhäköityy mukavaksi powerpop-juklistukseksi. Niin se menee, kuulostaa harmittomalta välibiisiltä, mutta pitää sisällään ison tarinan.

Levyn loppupuolen isot balladit Aja vaan ja Mä en aio koskaan lopettaa antavat levylle sen arvoisensa päätöksen. Kerta kaikkiaan hieno levy tältä Härmän Springsteeniltä. Näin voisin verrata, sillä Pekka Nisun tavassa ja ilmaisussa on paljon samaa kuin kyseisellä maailmanluokan tähdellä. Rehellisyys, intohimo, kulkemisen meininki. Todellakin toivon, että Nisun ura on tästä eteenpäin nousujohteinen ja että se kolmaskin sooloalbumi olisi tulollaan? Trilogialtahan tämä vähän vaikuttaa.

Ismo Alanko - Tavara-asema. Tampere. 18.3.2023

Parin viime vuoden aikana olen nähnyt Ismo Alangon kolme kertaa livenä. Ensiksi loistavalla Viikinsaaren soolokeikalla kaksi vuotta sitten http://homesickhounds.blogspot.com/2021/08/ismo-alanko-viikinsaari-2082021.html, sen jälkeen viime elokuisella Tampere Soi - festareilla, jossa Ismo esiintyi nykyisen bändikokoonpanonsa kanssa ja eilen Tampereen uudessa keikkapaikassa, Tavara-asemassa. 

Parin edellisen Ismo-keikan laatu hipoi pilviä ja ne yhä herättävät minussa euforisia jälkiväreitä. Etenkin Viikinsaaren korona-ajan soolokeikka oli niin jykevä ja vahva, että sitä on vaikea ylittää. Myös Tampere soi - festarin ysärihitteihin keskittynyt keikka oli todella vahva ja vapautunut. 

Tänä iltana Ismo oli esittelemässä tuoretta albumiaan Me olemme ihme (23). Tuo helmikuussa ilmestynyt levy on saanut osakseen paljon myönteisiä arvioita. Tavara-aseman keikalla Ismo bändeineen esitti albumin biisi biisiltä, alusta loppuun. Illan bändi oli sama kuin viime elokuun keikalla Tampere soi - festareilla. Kitarassa oli rokin luottomies Jussi Jaakonaho, rummuissa monipuolinen Niko Votkin, muuten molemmat muusikot löytyvät usein Jonna Tervomaan taustaltakin. Bassossa oli hyviä stemmoja laulanut Mikko Mäkelä. Näiden erinomaisten muusikoiden lisäksi löytyi vielä kaksi jäsentä, jotka vastasivat puhallin- ja kosketinsoitinosastosta, ja hyvin vastasivatkin. Saksofoni otti runsaasti oma tilaan muun muassa Extaasiin kappaleessa.

Uusi levy livenä soitettuna kuulosti osittain erinomaiselta ja osittain siltä, että kaikkia kappaleita ei oltu saatu ihan haltuun. Tai varsinaisesti soitannan taso ei onnahdellut, mutta maestro Alanko ei ollut kaikissa uusissa tsipaleissa ihan parhaassa vireessä, vaikka ne hyvin klaarasikin. Kehuttu aloituskappale Se ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyllä, vaikka suurin osa yleisöstä sen ostikin. Tosin jo seuraavassa biisissä päästiin svengin ytimeen, mielestäni albumin parhaimmistoa edustava, monipolvinen Me valvomme näitä öitä jytisi hienosti ja tätä seurannut albumin ensisinkku Synkkää musiikkia oli yksi keikan huippukohdista. Pitkähkö, kitaran ja koskettimien kevyessä liidossa kulkenut kappale kasvoi loppua kohden itseään suuremmaksi, jonka kruunasi Ismon pidäkkeettömäksi yltynyt laulu. Upea biisi ja upea veto. Uskon, että kappaleessa on aineksia kestäväksi Ismo-klassikoksi.

Seuraavaksi Ismo esitteli omien sanojensa mukaan kolmen ruoka-aiheisen biisin trilogian. En tiedä oliko se artistin vinoa huumoria vai mitä lie, sillä nämä kuullut kappaleet olivat mielestäni luontoaiheisia, eivätkä ruoka-aiheisia. Vai kuulinko itse väärin? Tässä vaiheessa mielestäni keikan taso hieman notkahti, ehkä ihan sen takia, koska mielestäni nämä kolme kappaletta: Imelä luonto, Kasvien Valtakunta ja Kaiken kauneus eivät edusta albumin parhaimmistoa. Tosin jälleen kerran saatoin olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä, koska aika hyvin tämäkin materiaali upposi yleisöön.

Albumin kahdesta, vahvasta viimeisestä kappaleesta ensimmäinen Roihupelto ei saanut ihan arvoistansa tulkintaa, jokin siinä ei ollut ihan kohdillaan. Sen sijaan levyn päättävä nimikappale Me olemme ihme toimi huikea hienosti. Lyriikaltaan kappale kuulostaa henkilökohtaiselta, toisaalta myöskin suurelle yleisölle kirjoitetulta. Todellinen tähän aikaan sopiva nostatusbiisi, jossa on mukavan nousujohteinen rakenne, eikä se biisinä kasva liian pitkäksi, vaikka siihen olisi eväät. Tulevia Ismo-klassikoita tääkin. Uskallan väittää.

Kun uusi levy oli soitettu pois alta, niin luvassa oli liki puolentoista tunnin verran Ismo-klassikoita ja vähemmän kuultuja veisuja. Pulu (98) albumin Päivän uutinen kuulosti hyvältä pitkästä aikaa kuultuna, Sisäisen solariumin (00) hykerryttävä rytmitsipale Kirskainen hyvätyinen ei tainnut olla koko yleisön suosikki, mutta minun se oli ja on edelleen. Nuorena syntynyt soi sanomaltaan isona, mutta tulkinnaltaan aika rutiininomaisena, mutta se ei estänyt meitä laulamasta täysillä mukana: Vittu eletään, vielä kun ehditään. 

Keikan ehdottomana huippukohtana pidin Hassisen Kone aikaista Hiljaa virtaa veri biisiä. Etenkin koska en ollut biisiä aiemmin edes kuullut. Biisihän julkaistiin sinkkuna Hassisen Koneen hajottua yhdessä Muoviruusua omenapuissa biisin kanssa. Jostain kumman syystä kappaletta eivät ole korvani aiemmin kuulleet, vaikka olen tiennyt sen olemassaolosta pitkään. Tässä biisissä bändin yhteissoitto tavoitti jotenkin maagisella tavalla 80-luvun alun meiningin, mutta samalla se kuulosti hyvin modernilta. Nyt Ismo oli täysin läsnä ja osana musiikillisen tekemisen hurmosta. Ehkä aika ajoin keikkaa vaivannut tietoisuus, hei olen Ismo Alanko ja esitän nämä hienot kappaleet teille, oli nyt poissa. Tässä kohtaa meille esiintyi vimmainen ja liki henkensä edestä esiintynyt Ismo Alanko.

Ennen encoreita kuultu Suomi putos puusta biisin Ismo lauloi yhteismessuna yleisön kanssa. Jollain tavalla kappale kuulosti yllättävän ajankohtaiselta, liittyen kaikkiin maailmanpoliittisiin myllerryksiin ja Suomen kansainvälisen aseman muutoksiin. Encoreina kuultiin Levottomat jalat ja vihoviimeisenä Taiteilijaelämää. Tosin poistuin jo paikalta Taiteilijaelämän lopputahtien aikana, enkä tiennyt, että tuliko sen jälkeen vielä lisää kappaleita?

Kaksi tuntia ja 10 minuuttia kestänyt keikka oli vahvaa Ismo-laatua, vaikka ei paras näkemäni. Alangon keikkojen ongelmana voi olla se, että kun on niin usein nähnyt mielipuolisen hyviä vetoja, niin tällainen perushyvätekeminen ei kosketa koviinkaan paljoa. Mutta kaikkinensa iso plussa tällekin keikalle ja uusia keikkoja odotellessa.

Teksti-TV 666 - Klubi. Tampere. 4.3.2023

Oma kosketuspintani Teksti-TV 666:n oli ennen tätä iltaa parin hajabiisin verran. Jonkinmoista kulttisuosiotakin nauttiva bändi on nostettu taas näyttävästi esille uuden Vapauden tasavalta (23) levyn tiimoilta. Muun muassa Soundissa Pekka Laine antoi levylle neljä tähteä: "Tuhansien kitaroiden yhtye on särötaiteen ytimessä" kertoo tuo levyarvio. Todellakin, tällä Tampereen keikalla yhtyeellä oli lavalla viisi kitaristia ja yksi miksauskopissa. Mitä järkeä? Niin, vähempikin voisi riittää, mutta toisaalta vähempi veisi jotain pois tästä totaalisesta kitaroiden äänivallista.

Kitaristi- laulaja Tero Huotarin luotsaama yhtye heitti väkevän, vajaan tunnin mittaisen keikan. Niin, oliko se vähän lyhyt keikka? Ehkä, ehkä ei, sillä eihän tässä millään Olympiastadionilla olla. Tuossa vajaassa tunteroisessa olennainen kyllä välittyi. Varsin vaikuttava kitarameri kannusti myös yleisöä heittäytymään. Soiton nyansseja tärkeämpää oli kollektiivinen soittimien yhteispörinä, johon kitaroiden lisäksi yhtyivät basso, rummut ja saksofonit sekä ihan lopussa Huotarin puhaltama huuliharppu.

Kappaleita ei ollut niin helppo erottaa toisistaan, mutta pääsääntöisesti ne esittelivät uutta Vapauden tasavalta (23) albumia. Kapteeni, Kuukauden myyjä, Ilmainen Pizza ja levyn päättävä tarttuva Jeffrey tuolta albumilta kuultiin tällä keikalla. Mukana oli myös itselleni vierasta vanhempaa tuotantoa, joka veti liki täyteen pakkautunutta Klubin yleisöä puoleensa. Katsojien sukupuoli- ja ikäjakauma oli mukavan heterogeeninen. Näin hyvän musiikin äärellä kuuluu ollakin.

Keikan jälkeen ostin bändin tuoreen albumin kirkkaana (läpinäkyvänä) vinyylinä. Samalla kysäisin Huotarin ja kumppaneiden loistavan sivuprojektin Hän-yhtyeen kohtaloa. Kyseinen bändi on julkaissut yhden erinomaisen albumin: Harhakuvitusmaailmassa (18), jota voidaan pitää hivenen popimpana versiona Teksti-TV 666:sta, mutta yhtälailla tuokin levy tarjoaa maukasta krautrock-tyylistä kitarajumitusta.