Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.
Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.
Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.
Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan.
Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja.
Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää.
Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.
Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.
Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee.
U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"
Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave.
Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.
U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.
Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi.
Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.
