Sinkkuklinikka. The Human League - Don't You Want Me

Teemu Pukki Baby, hoilattiin reilu vuosi sitten suurimmassa jalkapallohuumassa ja hoilataan edelleen, koska Mr.Pukkin kengänkärki on yhä tulikuuma. Todisteena eilinen MM-karsintamatsi Ukrainaa vastaan ja sen kylmänviileä rangaistuspotku.

Vaan mikä oli alkuperäinen biisi? No tietenkin tämä The Human Leaguen tykkisinkku vuodelta 1981. Biisi jossa on mielestäni yksi popmusiikin historian mieleenpainuvimpia avausvirkkeitä. Jostain syystä.

You were working as waitress in a cocktail bar
When I met you
I picked you out, I shook up and turned you around
Turned you into someone new

Britteistä levyjä tilaavalle allekirjoittaneelle sekä tämä sinkku, että albumi Dare (81) ovat tilausteni vakiomateriaalia. Näitä muovikiekkosia on painettu miljoonia ja miljoonia, niitä pyörinee jokaisen britin nurkissa, mutta ei suomessa niinkään. Jos tämä vinyylisinkku kiinnostaa, niin kirjoita minulle. Voit saada sen, koska minulla on niitä liikaa.

Biisi on aikansa hittiveisu, jännällä sirisevällä syntikkataustalla. Toimii kuin tauti. Muuten Human Leaguen tuotanto ei herätä yhtä suuria säväreitä. Tosin sinkun kakkospuoli Seconds ei ole ollenkaan huono ja Dare (81) albumi on kiistatta bändin paras, vaikka en pidä sitäkään ihan napakymppilevynä. On muitakin syntikkalevyjä joilla on vahva maine, mutta ovat mainettaan huonompia. Kirkkain esimerkki on Ultravoxin Vienna (80), tyylikäs nimikappale ja ah niin tyylikas kansi, mutta koko levyä en jaksa juurikaan kuunnella. 

Tämän linkin alla Don't You Want Me:n alkuperäinen video:

https://www.youtube.com/watch?v=uPudE8nDog0

Kauko Röyhkä - Rock'n' Roll klisee

Tällä levyllä nelikymppinen Kauko on hyvässä iskussa, niin laulajana kuin lyyrikkona. Vitaalista, herkkää ja rankkaa. Rock'n' Roll kliseen (99) tuotanto on erinomaista. Riku Mattila on taikonut yhtäaikaa herkän dynaamisen ja rokkaavan äänimaailman. Soundi on selkeä ja kappaleet ovat riittävän laadukkaita. Ottakaapa levyn avausbiisi ja sen video tästä haltuun:

https://www.youtube.com/watch?v=dWvEw_gSUak

Levyn sanoitukset ikään kuin tiivistävät Röyhkän kuluneen vuosikymmenen etsikkoajan. Vähän jo väsynyt vastarannan kiiski, joka on ihmisiin kyllästymisestä huolimatta(se tyypillisin Kauko-maneeri) vahvistunut biisintekijänä. Röyhkä huomaa enemmän, nyt ei pelkästään "siivota akteja" tai pokata "Katjaa jolla on patja". Nyt voidaan möyriä sadepäivän tylsyydessä, haikailla rakkauden perään tai mennä perheen kanssa automatkalle Norjaan. Väitän, että Riku Mattila on tämän levyn isoin tekijä ja mahdollistaja. Hänen herkkä tuotantojälki ja vuosikymmenien ystävyys saa Kaukon parhaat puolet esille, korostamaan Kaukon kertojanääntä.

Levy summaa 90-luvun röyhkeän eksistentialismin, satanismikohun ja karvojen sylkemisen jälkeisen ajan. Kliseetä edeltäneet studioalbumit Sinä Olet Tähti (97) ja Puiden Alle (98) olivat tasaisen rokkaavia Kauko-levyjä, mutta tasoltaan aika vaihtelevia. Sinä Olet Tähti, Nainen Surupuvussa, Teit Sen Taas Marjaana, Hipit Vanhemmat ja Kaikki Rakastaa Mua Kuin Jeesusta ovat hyviä biisejä, mutta suurin osa näiden levyjen kappaleista putoaa keskinkertaisuuden kategoriaan. 

Jälleen yksi sateinen, täältä ei pääse pois kuin arkussa. Suoraa, mutta surutonta 90-luvun pohjakosketusta, jonka vaikuttimet löytyvät muualta kuin globaaleista kriiseistä, niistä mitä nykyajassa kärsitään. 90-luvulla eli yksilö jonka kärsimys oli osittain oman valinnan tulos, sillä aina löytyi jostain hyvät bileet, riittävästi keikkoja ja rahaa, sekä levytyssopimus oli vakaalla pohjalla. Tämä fiktiivinen rockunelma on aivan jotain muuta, mitä tämä aika antaa muusikoille vaikuttimikseen. Röyhkä! Tuo onnekas paskiainen, 90-luvun hedonistisen ja sopivan lantiovetoisen rokin suurherttua. Silloin kuin kaikki irstailu oli sallittua. Tällaistako illuusiota tarjottiin vuonna 1999? 

Väitän, että sopeutumattomalle on vähemmän tilaa 2020-luvulla. Voiko tässä ajassa nuoruuttaan elävät ihmiset löytää samaistumispintaa näistä sanoituksista? Ehkäpä hyvinkin, mutta mieleen voi nousta hämmästys, että millaista aikaa elettiin vuonna 1999, sinä kuumana kesänä jolloin radio soitti loputtomasti Texasin Summer Sonia ja Red Hot Chili Peppersin Scar Tissueta.  

Poika Mancini rokkaa melkein akustisesti, Mattilan luoma napsakka groove tekee tästä "pikkubiisistä" itseään isomman ja antaa (tietämättään) otsikon yhdelle Kauko 2000-luvun romaanille. Voi Ihmiset, on laukkaava rokki, jossa kertoja-Kaukon on taas vaikea sovittaa itseään yhteisöön. Pienet ihmiset ja heidän pieni sielunsa saa allegisen reaktion, niin tyypillistä, mutta toimivaa lyyristä ruokaa Röyhkälle. 

Myös Kauko Röyhkä levoton svengi löysi paikkansa, vakivierailut tuon ajan musaohjelmissa, kuten Jyrkissä oli artistille vakiokamaa. Keikat olivat 90.luvulla vaarallisia ja kuumia, sen muistan itsekin monen tuon ajan Röyhkä keikan todistaneena. Kertojaminä tahtoi muuntua taiteensa näköuseksi, Kaukon kontaktit naispuoliseen rockyleisöön olivat näkyviä ja hyvin flirttailevia. En tiedä niistä hurjista takahuonebileistä, voin vain arvella. Ehkä ne ovat vain legendaa?

Kaikkinensa Rock'n' Roll Klisee (99) asettuu Röyhkän runsaan tuotannon kärkipäähän, ehkä jopa Top vitoseen. Levy ennakoi tulevaa, Röyhkä & Mattila (08) levyä, joka nosti Kaukon taas hetkeksi suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Viime vuosien Röyhkä-levyt ovat olleet tasaisen laadukkaita. Kirjallinen ura on sen sijaan ollut nousujohteinen, Lapin Poika,  Maan Korvessa Kulkevi ja Lapsosen tie ovat kaikki laadukkaita romaaneja.

Yksi Rock'n' Roll Kliseen helmistä on balladi nimeltään Mari. Tässä myöhemmin tehty tunnelmallinen video kyseisestä kappaleesta: 

https://www.youtube.com/watch?v=Zpt_swttOVc

Robert Palmer - Maybe It's Live

Ehkä tämä on hukattu helmi? Ainakin tässä on käsillä erikoinen levy, sillä se on todellakin melkein live, a-puoli on sitä kokonaan ja b-puolella on neljä studioraitaa, kuten pikkuhitti Some Guys Have All The Luck.

Palmerin kukkein tuotanto ja menestys osui vinyylien kulta-aikaan 70-luvun puolesta välistä, aina 90-luvun alkuun. Kaikki alkoi mahtilevyllä Sneakin' Sally Through The Alley (74), jossa oli mukana kitaraa soittamassa itse Lowell George Little Featista. Palmerin neljäntoista studioalbumin putki päättyi rouhean bluesahtavaan Drive (03) albumiin, ainoaan mitä on vaikea löytää sekä fyysisenä äänitteenä, että suoratoistopalveluista. Robert Palmer kuoli vuonna 2003 sydänkohtaukseen, 54-vuotiaana. Aivan liian aikaisin.

Ennen soolouraa Palmer vaikutti Vinegar Joe yhyeessä, joka teki 3 studioalbumia 70-luvun alussa ja loi mainetta vauhdikkaana livebändinä. Toinen Vinegarista suurempaan suosioon ponnistanut artisti oli Elkie Brooks. Omistan yhden Vinegar Joe albumin, bändin viimeisen Six Star General (73). 

Maybe It's Live (82) alkaa todella riehakkaalla versiolla biisistä Sneakin Sally Through The Alley. Jatkuu vakuuttavasti kappaleilla What's is Take ja Best Of Both Worlds. Livepuoli toimii kaiken puolin moitteettomasti. Kakkospuolen neljä studioraitaa ovat ihan ok Robert Palmer-tasoa, eivät mitään järisyttäviä klassikoita. Maybe It's Live (82) on kuunneltava, osin railakas ja varsin laadukas paketti, mutta ei ihan Palmerin parhaimmistoa.

Jos haluat päästä oitis käsiin Palmerin parhaimpiin levyihin, niin suosittelen em. debyyttiä Sneakin' Sally Through The Alley (74) ja täysipainoista Clues (80) albumia, josta löytyy muun muassa hitti Johnny and Mary. Myös kasarin lopulla ilmestynyt Heavy Nova (88) on vahva levy, jonka hitti She Makes My Day on myös monille tuttu.

Palmer loi elämänsä aikana monipuolisen musiikillisen uran. Vaikuttava ja muuntuva laulaja, joka oli parhaimmillaan rhytm'n blues - tyyppisissä numeroissa, mutta venytti skaalaansa esimerkiksi swingin suuntaan erinomaisella Ridin' High (92) levyllä. Teki saman ja omaperäisimmin, mitä Robbie Williams Swing-levyillään vuosikymmeniä myöhemmin. 

Palmer teki itse suuren osan biiseistään, mutta ei ujostellut coveroida muittenkaan biisejä. Tulkinnat menivät useimmiten nappiin. 80-luvun puolessa välissä Palmer hoiti vokalistin tonttia lyhyaikaisessa Power Station kokoonpanossa, jonka samanniminen debyytti on silkkaa timanttia.

Ja mikä parasta, Robert Palmerin levyjä on helppo löytää vinyylinä ja ne eivät maksa paljoa. Vähäisellä euromäärällä saat parhaat Palmer levyt käsiisi. Suoratoiston ystäville tästä Spotarilinkki:

https://open.spotify.com/playlist/37i9dQZF1DZ06evO2XRIW7?si=6If4RbfBSTWoRWUlnMZeSw

Sinkkuklinikka. Wings: Hi Hi Hi/C'Moon

Pikkumustien analyysivehje heräsi taas henkiin kun kaivoin taannoisesta Briteistä tulleesta sinkkukasasta yhden tai kahden Paul McCartneyn ja Wingsien vuoden 1972 mahtisinkun Hi Hi Hi/C'Moon. 

Paul McCartneyn soolouran alkuvaihe oli täynnä tykkisinkkuja. Wingsin esikoinen Wild Life (71) oli jo ulkona kun se sai jatkeeksi monta hyvää sinkkubiisiä, kuten Give Ireland Back To Irish, Mary Had a Little Lamb ja tämän kahden A-puolen sinkun Hi Hi Hi/C'Moon.

Hi Hi Hi on ponnekas voimarokki, myös sensuroitu tsipale aikoinaan: In the UK, the song was banned by the BBC for its sexually suggestive lyrical content.^[4] The BBC also assumed that the title phrase, "We're gonna get hi, hi, hi" was a drug reference.(Wikipedia)

C'Moon on reggaevoittoinen helppo tsipale, mutta charmantti ja ihanasti keinahteleva. Maccaran lauluntekotaidon pakottomia tuloksia.

Paulin soolosinkkuja on tullut hommattua aikamoinen kasa, ihan seitkytluvun alusta ysärille asti. Banjosilmä on hellinyt fanejaan kautta vuosien hyvillä b-puolillaan...ja isoa osaa niistä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. (Haluan väittää)

Myös Beatlesin sinkkuja on alkanut uimaan luokseni ison...tai pienen meren tuolta puolelta. Eikä nekään ihan maltaita maksa. Huomionarvioista on se, että useat hyvin kuluneelta näyttävät sinkut saattavat soida jumalaisella soundilla. Ennen osattiin kaivertaa levyjä.