Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Knipi, Topi Saha. Olympia. Tampere. 7.12.2019

Kaikki rakastavat Knipiä. Minä muiden joukossa, sillä kuka ei voisi olla pitämättä tästä läpeensä sympaattisesta ja perkuleen taitavasta biisintekijästä. Knipi, syntymänimeltään Zachris Alexander Stierncreuz, julkaisi pitkän vitkuttelun jälkeen ihkaoman sooloalbumin Knipi(19) tänä syksynä. Tässä blogissa jo aiemmin arvioitu levy https://homesickhounds.blogspot.com/2019/10/knipi-knipi.html?m=0
jätti mukavan maun suuhun. Kyse on kestävästä rocklevystä, joka asettuu luontevasti Egotrippi-levyjen rinnalle, mutta jossa on oma ja artistinsa näköinen luonne.

Ennen keikan alkua mietin, että kuinka pitkän setin Knipi aikoo ja voi vetää? Sillä rahtusen yli puolen tunnin mittaan venytetty esikoisalbumi jättäisi vain nälän tunteen. Ei huolta, noin tunnin ja vartin mittainen keikka piti sisällään koko esikoisalbumin ja mukavan otoksen egotrippibiisejä sekä yhden Anna Puu-coverin.

Keikan kappalejärjestys ei mukaillut suoraan esikoisalbumin vastaavaa. Se on menoa nyt avasi pelin, hmmh, aseistariisuvasti. Levyn hitti, egotrippimäinen(jos voi näin sanoa), Katkoviivoja jatkoi varmasti. Mietin, että kuinka Knipi selviää ilman emobändiään Egotrippiä. Hyvin hän selvisi. Laulutontti hoitui miehekkäästi ja Egotripin Anssi Maasalo bassossa tuki hyvin pääesiintyjän laulua. Kitarassa oli lainassa Topi Sahan bändin kitaristi Jaakko Murros. Tämän lisäksi taustabändin kosketinsoittaja ja rumpali tekivät keikkaelämyksestä ehjän ja toimivan.

Keikassa ei ollut juurikaan heikkoja kohtia. Jokin biisi meni hieman takkuisemmin, ehkä se oli Musta Aukko, kuin soittimet eivät olisi ihan löytäneet paikkaansa. Mutta tämä oli vain pieni kauneusvirhe melkein täydellisessä keikassa. Yksi keikan kirkkaimmista kohokohdista oli uuden levyn vika biisi Värejä, jolla Knipi väräytti keikkayleisön jokaista ihokarvaa. Näitä kylmiä väreitä oli tiedossa keikan loppupuolellakin. Asvaltin Pinta, Mestaripiirros ja viimeisenä kuultu, Knipin yksin esittämä Varovasti nyt upposivat luihin ja ytimiin. Biisit ovat mestariteoksia, kansan yhteistä kollektiivista omaisuutta. Etenkin Mestaripiirroksen Mariskan kynäilemä lyriikka koskettaa aina.

Mitä jatkossa on tiedossa? Keikka osoitti sen, että Knipi pärjää mainiosti omillaankin. Toisaalta kansa janoaa Egotrippiä ja uutta levyä. Minä ainakin. Mutta en pistäisi pahakseni jos lähitulevaisuudessa levykaupan hyllystä löytyisi Knipin kakkosalbumi. Pistetään toivetta tässä tulille.

Ennen Knipiä Topi Saha bändeineen heitti vahvan keikan. Paskainen Sydän, 2056, Pirun Ikävä. Monet Sahan kappaleista ovat osoittaneet kestävyytensä ja keikkailu on tuonut Sahan otteisiin lisää varmuutta ja rentoutta. Lopunajan Rakastavaiset (08) levyn julkkarikeikka puolitoista vuotta sitten oli paljon varovaisempi kuin tämän illan Topin ja bändin varma veto. Iloksemme keikalla kuultiin kaksi uutta, levyttämätöntä Topi Saha - kappaletta, joista molemmat kuulostivat varsin hyviltä. Toivottavasti Topi joukkioineen palaa levytyskantaan ehkä jo ensi vuoden aikana.