Toisena pääsiäispäivänä, kärsimysjuhlan viimeisillä tunneilla Carton Tree pääsi lämmittelemään esikuvaansa Teenage Fanclubia Tavastialla. Edellisestä keikasta oli juurikin se viisitoista vuotta, sekä paikka, että pääbändi oli sama kuin tänä iltana. Näin meille kerrottiin. Kyllä elämä voi ollakin ihmeellistä. Sain kuullu keikasta 4-5 viimeistä kappaletta ja ne kaikki olivat varsin iskeviä menobiisejä, kuin parempaa ja juurevampaa Lemonatoria. Kuulemmeko tästä bändistä vielä? Kakkoslevy on kuulemma tulollaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Viisitoista vuotta voi olla odotuksen arvoinen, siihen uskotaan.
Edellisen kerran näin Teenage Fanclubin samassa paikassa kaksi vuotta sitten, josta linkkinä oheinen keikkarapsa: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/02/teenage-fanclub-tavastia-1522017.html
Tällä kertaa Teenage Fanclub soitti puolentoista tunnin napakan keikan, joka hylki hittejä. Tämän kevät kiertueen punainen lanka onkin soittaa harvemmin kuultuja Fanclub-stygejä, joka on hardcore-faneille riemun asia, itselleni ei niinkään, koska bändin tuotanto on vain puolittain hanskassa. Tästä oudommasta setistä nousi esiin onneksi lukuisia huippukohtia. Jos kitaristi Gerard Langleyn pitäisi esittää vain yksi biisi, niin se olisi tietysti tämä itkettävän ihana balladi Your Love Is The Place Where I Came From. Myös tänä iltana se oli yksi keikan kohokohtia.
Vaikka keikka kääntyikin keskinkertaisen puolelle ja biisivalinnat eivät erityisesti sytyttäneet, niin tästäkin huolimatta rinnan alle jäi surisemaan pieni poppikärpänen joka on vaatinut Fanclubin levyjä soittimeen. Harmonisen ja umpi-ihanan Shadows (10) albumin iskuraidat Sometimes I Don't Need To Believe Anything, Baby Lee ja Still Have Thee soivat seuraavana päivänä päässäni, vaikka yhtäkään niistä ei soitettu keikalla. Miehessä olisi ollut varmasti näiden biisien mentävä kolo.
Pikkuhiljaa bändin viimeisin albumi: Here (16) alkoi myös ottaa tuntumaa levylautaseen, tosin spotikan kautta, kun vinyyli on vasta tilauksesta. Heren orgaaninen kesäillan uni kietoo sisäänsä, harmonisen Norman Blaken ja rosoisen Gerard Langleyn biisit ja vokalisoinnit vuorottelevat hyvällä tavalla. Uneni on vasta alussa, vaikka tämän musatyylin olikin syytä jo kadota ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se olikin vain pahaa unta ja kaikkien tällaisten poppiskärpästen on taas syytä nousta siivilleen, aina Ylivieskasta Skotlantiin.