Levymessut Kuivaamo Tampere. 7.5.2017

Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.

Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.

Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.

Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.

Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.

Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.

Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:

5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:

1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.

2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.

3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.

4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.

5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.

Willie Nelson - Pitkä Tie

Willie Nelsonin elämänkertaan tarttuminen ei ollut mitenkään suunniteltua. Tämän jo 84 vuotta täyttävän countryveteraanin musiikkia en ole niin valtavasti kuunnellut, tosin olen noteerannut Willien viime vuosien parhaita albumeita, kuten levyt: Spirit(96), Teatro(98), Songbird(06) ja uusimmat Band of Brothers(14) ja God's Problem Child (17).

Elämänkerta etenee sekä kronologisesti, että dialogissa 90-luvun tapahtumien kanssa, jolloin Willie painiskeli suurten verovelkojen kanssa. Willien musiikillinen tarina alkaa jo 1950-luvulla, mutta ensimmäinen albumi ilmestyy vasta 1961. Alkuaikojen albumit ovatkin liialla tuotannolla pilattuja ja Willien raa'ahko countrysoundi kehittyikin vasta 1970-luvulla, kun Willie kohtasi tuottajan joka antoi maestrolle vapaat kädet musan tekemiseen.


1970-luku esittäytyy tässä elämänkerrassa varsin käänteentekeväksi vuosikymmeneksi. Albumeilla: Shotgun Willie(73), Phases & Stages(74) ja Red Headed Stranger Willie(75) saavutti lopullisen läpimurron ja ehkä myös musiikillisen uskottavuuden. 70-luvun suurin menestys oli kuitenkin coverlevy: Stardust (78), jonka myynti hipoo viittä miljoonaa. Tällä vuosikymmenellä Willien tarinaan hiipii myös ruohon polttelu ja sen ylistäminen. Nelsonin marihuana-myönteisýys on vähintäänkin arveluttavaa luokkaa, monia mehukkaita musiikillisia tarinoita sävyttää seuraavan tyyliset repliikit: "Silloin kääräisin itselleni mehevän jointin" Jatkuva ruohon ylistys saa allekirjoittaneen miettimään, että voisiko Willien väitteissä olla perääkin? Pitäkäämme tämä kirja nuorison kätten ulottumattomissa.

Hämmästyttävintä Nelsonin urassa on tuotteliaisuus. Levyjä on tullut helposti kaksi vuodessa ja ihan viimeisinä vuosikymmeninä tahti on jopa kiihtynyt. Willie kertookin: "Yksinkertaisuus on avain kaikkeen. Mene studioon. Laula laulu. Tule pois. En halua äänittää satoja ottoja tai tuhansia raitoja. Laulutyylini ei ole täydellinen. Sen on tarkoitus heijastaa kaltaisteni ihmisten epätäydellisyyttä, ja se heijastus on aika tarkka jo parin oton jälkeen"

Kirjana "Pitkä Tie" on mutkatonta luettavaa. Teksti on hyvin soljuvaa ja ilmeisesti se ei ole tullut paperille Willien kynästä, vaan maineikkaalta rockelämänkerturilta: Davit Ritz. Tunnelma on sellainen kuin Willie jutustelisi meille omalla rehellisen rouhealla tyylillään. Kirja pitää sisällään hienosti kuvattuja kohtaamisia countryn ja kevyen musiikin legendojen kanssa. Muun muassa suhdetta Waylon Jenningsiin ja Johnny Cashiin kuvaillaan monipuolisesti. Myös Willien perhe-elämän kuvaus saa ison roolin kirjassa. Vaimoja on ollut neljä ja lapsia muistaakseni 8.

Kieltämättä kirjan lukemisen jälkeen Willie Nelsonin musa on saanut isomman roolin päivieni musasoundtrackissa, etenkin tämä uusi God's Problem Child(17) vaikuttaa hyvinkin pätevältä tapaukselta: