Dan Fogelberg: Nether Lands

Vielä jostain löytyy tutkimaton musiikillinen kaistale. Tila on joka on hyvin tutunkuuloinen, mutta josta en tahdo millään saada otetta. Kauniit sävelet täyttävät eläväisen rivitalokolmion, jota hallitsee lasten äänet, leikkijunan taustasurina, koiran leuan jäyste, kiireinen arki-ilta kaikkinensa.

Se tunne, kun pitelet kädessäsi tyylikästä avattavaa levynkantta, siniharmaa taivas avautuu sen takana, metsän korkeat puut kurkottelevat auringonsäteiden lävitse. Oi mikä autere, mikä huolella haettu tila. Se on tuskin todellisuutta, tässä on paljon liiallisuutta. Totta kai pehmeällä partavärkillä koristeltu laulaja/lauluntekijä katsoo kannessa keskittyneesti...itseensä.

Tämä on musiikkia joka voisi olla tehty tänään, esimerkiksi Jonathan Wilsonin tai Destroyerin toimesta. Tämä on yllättävän monen musiikillisen polun risteymä, tavallaan itse keskinkertaisuus, mutta toisaalta mitä sulavin harmonia, musiikillinen spa-hoito aikana jolloin hipahtava luonnon uimaranta hoiti saman asian puskanussimisineen. Sitä tämä levy ei ansaitse, rivoja ilmauksia, huonoa käytöstä, sillä tämä levy lempeä kesäpäivä Kaliforniassa, tuulensuihke korvissa, Billin ja Hillaryn nuoruuden soundtrack. No, tätähän minä en oikeasti tiedä.

Nether Lands, selkeästi tavoittelee luonnon harmonista olotilaa, kuin kangastusta vielä paremmasta tunnelmasta. Kehtaakin vielä tämä kyltymätön taiteilija hakea kauneimmasta kaikista kauneinta. Mutta hyvä, että tavoittelee. Täydellinen soitinten liitto, yllättävän terhakka kitara, monenlaiset sovitukselliset erinomaisuudet, jotka meinaavat hukkua seinien tapettiin. Hukkuvatko ne?

Dan Fogelberg, Dan Fogelberg...se on nimi jota olen kuullut toistettavan. Merkittävä, mutta vähän unholaan jäänyt jenkkirokkari Eaglesin ja AOR:n syntyseuduilla. 70-luvulla varsin eheän discografian luoneen Dan Fogelbergin musiikki löysi myös suuren yleisön. Taustalla soivan harmonisen Nether Landsin(77) lisäksi tuotannon huippuina mainittakoon levyt: Phoenix(79) ja The Innocent Age(81). Eikä tässä kaikki, suurin osa tämän artistin tarinasta on vielä tutkimatta. Kuka sinä olet, etsijä?

Lopussa sittenkin, läpi usvan, läpi illan nousevan desibelimäärän. Perheellisen istunnolla, haaveilijan iltapalalla, vatsanpohjan falsetilla, pilviharson ylitse kohoaa herkkua, niin utopistista, mitä luontevinta hippiveivausta kaikkien taivaiden yläpuolelle. Tämä on totta, tälle levylle on puristettu Timothy B.Schmithin kohoamaton sielu. Tässä se kohoaa.

Kuitenkin, enemmän menetän kuin saan. Haikeuden syliote on niin harvinainen ja epäsuosittu, että minun on alettava vääntää lapsille iltapalaa ja eheyttää perheenisää itsessäni. Mutta sinä illan pimeä hetki, varo vaan. Löydän salakäytävän Dan Fogelbergin jenkkirokin unimaailmaan, vaivun harsoiseen usvaan, heräämättömään tilaan, suloiseen syliin, erittäin tarpeellisen silitykseen. Se saakoon mutkani ja kipuni häipymättömiin.

Polarin Sieppari. Dog's Home, Tampere. 25.2.2017

Itselleni Polarin Sieppari edustaa syväjäädytettyä 80-lukua, kuin sinne unohtunutta punkahtavaa rock-bändiä, jostain Juliet Jonesin Sydämen ja Ne Luumäkien välimaastosta. Niin, tämä bändi olisi voinut soittaa 80-luvun lopulla Limingan nuorisoseuran talolla tai vaikkapa Vihannin Mäntylammin lavalla kuumana kesänä 1989.

Polarin Siepparit ovat kuitenkin tätä päivää. Tärkeä nostalgiatrippi tällaisille 40+  setämiehille, mutta elinvoimaisuudessaan ja tarttuvuudessaan myös nuorempaa yleisöä puhutteleva bändi. Karkkila, ilmeisen legendaarinen kunta, kaupunki? Jonka ympärille useat biisit perustuvat, tietynlaiseen pikkukaupungin ahtaaseen ilmapiiriin, joka on kollektiivisesti hyvinkin jaettava asia, sillä yllättävän monella meistä löytyy tämä pikkukaupunki- tai kylä tausta.

Bändi on urallaan julkaissut vasta kaksi albumia, rehvakkaan: Let's Euse!(14) ja viime vuonna ilmestyneen hieman muotovaliomman: Koisjärven Disco(16). Molemmat albumit pitävät sisällään toinen toistaan tarttuvampia punkahtavia rockvetäisyjä, joiden nimetkin jo kertovat paljon: Mikko Meriläinen, Sokka Irti ja Kaasu pohjassa Toijalassa, 1985 ym.

Polarin Siepparit aloittivat keikan uuden levyn ässäbiisillä: Koijärvi täyteen betonia. Biisi joka on myös kolme vuotiaan poikani yksi lemppareista, helposti mukana laulettava, mutta tekstiltään lohduton pikkukaupunkikuvaus: "Sä lähdit Urjalasta, odotit taas uutta lasta, joku toinen isyytensä aikoo tunnistaa"

Keikka vuorotteli molempien levyjen biiseillä. Mieleen jäivät muun muassa uuden levyn parhaimmistoa edustava Nuori ja Viisas, debyyttialbumin hieno Hipit. Bändin asenne ja yhteissoitto oli kovaa tasoa, välispiikit varomattoman hauskoja, mukavalla tavalla mauttomiakin. Reilun puolen tunnin soiton jälkeen tein illan suurimman virheeni ja lähden kesken keikan katsomaan toista artistia toiseen baariin. Niin, coitus int harvoin kannattaa, ei nytkään. Yritys irti leikata itseni Polarin Siepparin hyvästä live-energiasta epäonnistui. Puolen tunnin jälkeen palasin Dog's Homen jälkipöhinöihin ja ostin bändin erinomaisen Koisjärven Discon(16) kaverille yllärilahjaksi.

Ken Stringfellow - Telakka. Tampere. 18.2.2017

Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta 1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)

Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html

Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.

Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.

Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.

Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?

On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.

Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.

Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä  biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.

Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?

Teenage Fanclub - Tavastia. 15.2.2017

Silmäkulmaa kuumotti kun kitaristi- laulaja Raymond McGinley avasi palkeensa kappaleessa Your love is the place where i came from. Levyltä Songs From Northern Britain(97) löytyvä puolislovari tarjosi keikan koskettavimman hetken. Mietin, että vieläkö löytyy syvempi yhteys musiikkiin, vieläkö vaivun niihin nuorekkaisiin muistoihin, jotka yhtä aikaa hoitavat ja hivelevät. Vieläkö vaivuin sinne ytimeen, edes puoliväliin? Kyllä. Musiikin lämmin kosketus herätti seisoskelusta jäykistyneen kehoni, koko olemukseni, ainakin pieneksi hetkeksi.

Juurevan McGinleyn lisäksi basisti-laulaja Gerald Love soitti ja liikkui hillitysti. Tämä hämmästyttävän nuorekkaana säilynyt viisikymppinen lauloi kun enkeli. Bändin ehkä keskushahmona pidettävä Norman Blake vastasi välispiikeistä ja vilkkaista pyörähdyksistä kitara kädessä. Rumpali Francis McDonaldin isku oli ehkä turhankin raskas, mutta piti harmonisen kitarapopin oikeilla raiteilla. Keikan volyymi oli muutenkin pikkaisen liian kova, mikseripöydän desibelimittari paukkui etenkin encoreissa punaisella.

Teenage Fanclub soitti hyvän läpileikkauksen tuotannostaan, kuten kappaleet Start Again, I Need Direction, The Concept ja kuin suoraan 90-luvulta tähän hetkeen säilötty Sparky's Dream. Keikalla mietin, että kylläpäs hittejä pukkaa, mutta nyt keikkalistaa katsoessani ei tämä keikka ollutkaan ihan ilmeinen hittiparaati, setistä puuttuivat muun muassa läpimurtolevyn Bandwagonesquen(91) Metal Baby, What You Do to Me ja Shadows(10) levyn tarttuva Baby Lee. Uudelta pätevältä Here(16) levyltä soitettiin kappaleita sopivan maltillisesti.

23 biisiä, tunti ja 40 minuuttia. Siinäpä keikan tekniset tiedot. Tämä keikka antoi enemmän kuin otti. Teenage Fanclub soitti ja lauloi suurella kokemuksella, välillä suurella antaumuksellakin. Keikka oli terävimmillään puolivälissä, encoreissa ote karvan verran kirposi, mutta vain sen karvan verran. Kannatti lähteä Lempäälästä autolla ja palata kotiin klo:02.07. Nukkua neljän tunnin yöunet, viedä aamulla lapset päiväkotiin ja mennä sen jälkeen töihin. Väsymys on hyvää väsymystä. Keikan hoitava vaikutus on kannatellut tätä päivää.




Teenage Fanclub on 1980-luvun lopulla perustettu skotlantilainen popyhtye, joka nauttii kulttimaineesta ympäri maailmaa. Yhtye soittaa melodista ja tarttuvaa vaihtoehtopoppia. Yhtyeen tunnetuimpia albumeja ovat 1990-luvulla julkaistut Bandwagonesque ja Grand Prix. Yhtyeen viimeisin levy Here ilmestyi viime syksynä. Yhtye konsertoi edelleen aktiivisesti. (Wikipedia)

Huonoa seuraa ja hulluja hevosia

Hämmästyttävän raikkaasti soi Bad Companyn kuudes ja viimeinen studioalbumi: Rough Diamonds(82). Tällä levyllä teknologia ja luomuisa äijärock lyövät hedelmällisesti kättä. Paul Rodgersin viimeiseksi jäänyt Bad Company-levy on mainettaan parempi. Selkeä, kirkas, mutta samanaikaisesti roteva rock-soundi takoo sanoman selkeästi kuulijan korvien väliin ja rytmiä vailla oleviin jalkoihin. Olen aseeton tämän levyn äärellä.

Bad Company ja sitä edeltänyt Free olivat Paul Rodgersin uran kaksi huippubändiä, muun muassa kappaleet All Right Now, My Brother Jake, Wishing Well, Feel like Makin Love, Can't Get Enough olivat isoja rokkihittejä Paul Rodgersin kultakaudelta, 70-luvun alkupuolelta. Vertailukohtiin nähden Hämmästyin kuinka timanttisesti soi Rough Diamonds(82). Avausraita Electric Land on sellainen biisi, jonka Rival Sons haluaisi tehdä tänä päivänä, jos vain kykenisi. Kauttaaltaan levyn biisit ovat vahvoja ja korvakäytäviä hyväileviä, myös sinne tarttuvia. Rough Diamondsin(82) aikaista videota oli vaikea löytää, niinpä videon virkaa toimittaa edellisen, myöskin vahvan, albumin Desolation Angels(79) tykkibiisi. Niin, toisaalta epäilen, että mikä tahansa biisi kuulostaa herra Rodgersin suussa hyvältä. The Rokkikukko!

Toinen torstain ihmelevyni on Neil Young and Crazy Horsen: Reactor(81). Tämä on Niilon tuotannon sitä tuntemattomampaa laitaa, levyn kohdalta ei puhuta klassikosta ja levy saikin aikoinaan vähän nuivan vastaanoton. Itse ostin levyn 80-luvulla Oulusta jostain divarista, jota tuskin enää on olemassa. Maksoin levystä 15 markkaa. Muutaman kuuntelun jälkeen levyhylly nielaisi levyn, eikä ollut enää syytä siihen palata. Liian ruhjovaa musiikkia ilman kunnon melodioita, outoa junttausta, kaiken kaikkiaan liian kovaäänistä, kuin vasaran pauketta, rakennustyömaan ääniä tai säiliöjunan liiallista vauhtia.

Tänä päivänä Reactor(81) soikin selväpiirteisenä, energisenä, ei sittenkään liian romuluisena vaan hyvinkin soveliaana työviikon junttaavaan junankyytiin. Kahdeksan biisin jytäteos soi komeasti ja saa perheen pienimmänkin väen jalat vipattamaan. Opera Star, Southern Pacific, Shots ja hypnoottisesti rokkivasaroitaan paukutteleva T-Bone edustavat levyn parasta antia. Tällä biisillä toistetaan kahta riviä: "Got Mashed Potatoes, Ain't got no T-Bone". Kaikessa yksinkertaisuudessaan miltei nerokas tekele.

Tämänkään levyn biiseistä en löytänyt kunnollista YouTube-videota, siispä luon katseen jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen Neil-eepokseen: Trans(82). Tämä levy olisi myös oman blogijutun arvoinen. Ehkä sellainen vielä seuraa...