Rock-musiikin historia on vielä kovin nuori, etäisyyttä on vain 50-60 vuotta rokkitsipaleiden alkutilaan. Tuohon aikajänteeseen mahtuu monenmoista yrittäjää, tyrijää ja koko potin korjaajaa. Mustaa muovia on painettu niin tolkuttomasti, ettei voi olla täysin kartalla kaikista riffeistä, rytmeistä ja superkertseistä. Aina välillä eteeni pompahtaa sellaisia bändejä ja artisteja joiden tuotannosta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, vaikka artisti musiikkityyliltään voisi hivellä setärockiin tottuneita korviani.
Neljäkymmentävuotta myöhemmin erään viattoman oloisen nettitilauksen bonarina tuli Ten Years After - yhtyeen albumi: Watt(70). Bändin viides ja aika keskinkertaiseksi noteerattu albumi. Ostopäätökseni oli aika alitajuinen, sillä levyn kannessa oleva kuumailmapallo sinisellä taustalla miellytti silmääni. Käsitykseni ja lukemani mukaan kyseessä on varsin legendaarinen bändi, joka nousi maailmanmaineeseen vuonna 1969 esityksellään Woodstockin festivaaleilla, jossa taltioidussa elokuvassa yhtye esittää legendaariseksi nousseen kappaleen ”I’m Going Home".
Joistakin yhtyeistä voi sanoa heti, että nyt ollaan ytimessä, rytmikkään ja kitaravoittoisen juurimusiikin äärellä. Minulle Ten Years Afterin Watt(70)-levy näyttäytyi juuri tällaisena, aitona asiana. Musiikki vaan tuli ja vei miehen mukanaan. Ten Years After yhtyeenä on minun kohdallani päässyt jotenkin luiskahtamaan ohi, yhtyeen back-kataloogi ei ole minulle ollenkaan tuttu. Pienen tsekkauksen tuloksena bändi on näköjään levyttänyt noin kymmenen studioalbumia, joista parhaat löytyvät tuotannon alkupäästä.
Tänään Watt(70) sai kaverin levystä About Time(89), jonka löysin kirpparilta sopuisaan kuuden euron hintaan. Tästä levystä minulla onkin muistikuvia. Nimittäin, aina ahkerana Soundi-lehden lukijana muistan lukeneeni tästä hyvin positiivissävytteisen levyarvion ja saattaa olla, että äänitin yhden levyn biiseistä jollekin kokoelmakasetillekin vuonna 1989!? Aikaa täytyi kulua se rapiat 25 vuotta ennen kuin levy löysi tiensä kotiini. Niin, näitä rokin klassikoitahan ei spotikan kautta oikeasti diggailla, ei se vaan toimi niin. Vai mitä olet mieltä? Levy täytyy olla fyysisenä, mielellään jopa vähän nuhjuisena esineenä käsissäni, jossa tuntuu, haisee, kuuluu ja melkein maistuu aika.
About Time(89) kuulostaa yhtälailla aidolta asialta kuin Watt(70). Ehkei mitään rokin klassikkobiisejä, mutta hyvin rullaavia ja juurevia kappaleita joita ei edes tuon ajan soundimaailma ole pystynyt pilaamaan. Hienointa tässä kaikessa on se, että minulla on vasta kaksi Ten Years Afterin albumia hankittuna ja kumpikaan niistä ei edusta bändin tuotannon kirkkainta kärkeä, eli paljon on vielä löydettävää.
Annan levynkeruuprosessini tämän bändin osalta edetä yhtä verkkaisen luomuna kuten Watt(70) levyltä löytyvä kiireetön Gonna Run - biisi. Ei ole siis kiire mihinkään ja on melkein epäuskottavaa, jos kuvittelen pystyväni Spotifyn kautta saamaan bändin tuotannon haltuun. Kuulkaahan veljet ja siskot, se musiikin paljous lamaannuttaa ja turruttaa musahermoni. Niin, olikohan se viime bloggaus jossa puhuin vähän Spotifyn puolesta? Tuulet vaihtaa suuntaa tai jotain?
Onko mitään järkeä enää ostaa cd-levyjä ja vielä normaaliin hintaan? Menin ja tilasin New Orderin uuden Music Complete(15) albumin netistä cd-formaatissa. Miksi en siis alati ja aina niin muodikkaassa vinyyliformaatissa? Puolustuksen puheenvuoro on seuraava: Väitän, että tällainen tanssittava ja elektrotyyppinen musiikki on parhaimmillaan kliinisemmässä ääniteformaatissa. Vinyyli ei tuo lisäarvoa tällöin musiikille, varsinkaan tämän päivän lp-levyjen prässäykset jotka ovat kautta linjan varsin tuhnuisia äänenlaadultaan. Nojoo, syy voi olla omissa kehnohkoissa musavehkeissäni.
Äänite oli kotonani kuunneltavissa jo pari päivää ilmestymisen jälkeen. Varsin sulavaa. Levyn kansi noudattaa New Orderilla tuttua minimalistisuutta, vahvoja ja kryptisiä kuvioita sekä mahdollisimman vähän turhaa tietoa. Neitsytkuuntelukertani autossa työmatkalla oli vähän hätäinen ja musiikin hienoudet hukkuivat auton taustamelun alle. Tuolloin havaitsin, että kakkosraidassa Singularity oli jotain outoa, se kuulostaa erilaiselta kuin Spotifyn versio. Kotistereoissa syy paljastui, kakkosraita nyki ja pomppi, eli levyssä oli jotain vikaa.
Eipä siinä muuta kuin levy vaihtoon ja kuuntelu jatkoi tiiviinä Spotikan kautta jonne äänite oli jo rantautunut. Albumin noin neljänneksi kuuntelukerraksi valikoitui ehkä elämäni vauhdikkain 8 kilometrin juoksulenkki. Neljän plus-asteen happirikas syysilma kirvoitti juoksupoponi hurjaan liitoon. Voi olla, että se oli New Order, joka piiskasi minut aikamoiseen vauhtiin, sillä tämä levyhän on aivan ...tanan hyvää juoksumusaa. Korvanapeista kuultuna sanat ja musiikilliset vivahteet kuuli selkeämmin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseessä on paras New Order levy sitten loistokkaan Techniquen(89).
Mitä levy on sitten syönyt? Aloituskappale Restless on tuttua ja turvallista New Order - soundia, mutta innostunutta sellaista. Kappaleesta on kuultavissa Peter Hookin bassolinjat, vaikka kyseinen basisti ei ole vaikuttanut bändissä moneen vuoteen. Hookin ja bändin laulajan Bernard Sumnerin viha-rakkaussuhteesta saa hyvän käsityksen muun muassa Sumnerin omaelämänkerran: Chapter and Verse(14) ja syyskuun MOJO:n Bernard Sumner haastattelun kautta.
Levyn neljä ensimmäistä biisiä, kyseinen Restless, myös edellä mainittu Singularity sekä Plastic ja Tutti Frutti ovat kaikki komeita biisejä, joista liki eeppinen ja jännästi U2:sen Pop(97)-levyn tunnelmaan kumartava Plastic on tällä hetkellä suurin suosikkini. Levy ei suinkaan jatku huonona tämän nelikon jälkeen, People on the High Line on kelpo kappale, joka ilmiselvästi tahtoo kasvaa kuuntelukertojen myötä. Stray Dogilla murisee itse Iggy Pop ja tässä kohtaa vaivun jonkinmoiseen juoksuhypnoosiin, uuh ja ooom. Academic poppaa mukavasti, kappaleessa on selvää hittiainesta. Nothing but a Fool on melankolisen viekoitteleva ja sanoissa tuntuu olevan painoa.
Levy on sen verran pitkä(64min) ja vauhtini kova, että levyn kolme vikaa biisiä jää tälläkin kertaa kunnolla kuulematta. Nojoo, pitää jäädä vielä herkuttelun varaa, ettei kaikkea tule nielaistua kerralla. Tällä puolenkymmenen kuuntelukerran analyysilla sanoisin, että tässä on minun syyslevyni, selvästi parasta ja innostavinta kamaa mitä tänä syksynä julkaistu. Analyysini on tosin aika ohkainen, koska eipä tällä nuorenvanhan lapsiperheellisen statuksella paljon muuta uutta ja innovatiivista musaa kerkee etsimään. Vanhassa tällä kertaa vara parempi.
Loppukaneetti: Viallisen cd-levyn rahat palautuivat tililleni. Harkitsenko sittenkin levyn hommaamista vinyylinä? Tuskin. Miksipäs en jatkaisi kuuntelua Spotify-riistopalvelun kautta, koska vaikutus sama kuin levyllä, ellei parempi. Tämä on tosin iso moraalinen kysymys ja myös levynkerääjän identiteettiäni koetteleva kokemus.
Levysoitin jauhaa edelleen, neula kyntää väsymättä mustaa kierrostaan, uudet ja vanhat sävelet viekoittelee, aina vaan. Syyskuu jäi täysin ilman blogimerkintöjä, liekö kiirettä vaiko inspiraation puutetta? Sanon, että molempia. Nyt täytyy vääntäytyä ylös kolostaan ja vapauttaa pari mielipidettä hyvästä musiikista.
Sunnuntain levylautasella tänään Curtis Mayfieldin: Back to the World(73). Ei ehkä Curtiksen kirkkaimpia helmiä, mutta varsin pätevä albumi tämäkin. Nimikappale Back to the World ja ärhäkkä Future Shock aloittavat levyn upeasti. Ykköspuoli päättyy aivan uskomattoman hienosti svengaavaan kappaleeseen Right on for the Darkness. Tässä kohtaa nostan käteni ylös ja vajoan sohvan pohjalle tähän tummaan svengiunisonoon. Vinyyli ja soundi. Kyllä. Tällä kertaa musta muovi antaa valtavasti lisäarvoa musiikille. Tunnelma on hyvin intiimi, kuin Curtis naukuisi livenä olohuoneessani. Laulusoundi on todellakin naukumista, tarkemmin sanottuna sellaista falsettivikinää, se toistuu kaikilla kuulemillani Curtiksen levyillä. Onko se tietoista vaiko ominaisuus? Sen tiedän, että kotoinen soulkurkkumme Tuomo on saanut niiiin paljon vaikutteita tästä laulusoundista. Levyn kakkospuoli ei ehkä pääse niin koviin sfääreihin kuin ykkönen, mutta varsin pätevää kamaa on sekin.
