Syyslevykatsaus!

Ruff!

Täällä taas, tulevan syksyn satoa nuuhkien, vainuten herkut ja hutut, rivakat rokit ja lässyt balladit. Kesä meni, kuuma oli, tuoksut vei ja viekoitteli. Tänä kesänä olen löytänyt hajujen maailman koko laajuudessaan, nenäni on nuohonnut maankamaraa aktiivisesti viimeiset pari kuukautta, ainoastaan jäntevät nykäisyt talutushihnasta ovat estäneet täydellisen itseni toteuttamisen, mutta se aika vielä tulee, jolloin tämä poika ottaa kaikki hajut haltuun ja se on varma!

Tämän ylivirittyneen vainuni ansioista olen haistanut aika makoisan nipun syksyn herkkuäänitteitä. Osa näistä on jo julkitulleita, kun taas osa vielä empii julkaisuaan. Pitemmittä puheitta asiaan:

Arcade Fire: The Suburbs- Kuka tätä nyt kritisoisi? Heitti kuulemma tyrmistyttävän hienon keikan Helsingissä Senaatintorilla kesäkuussa. Kolmas levy, tämän on pakko olla huono? Tuon huojuvan isäntäni kommenteista ja omalla taustakuuntelulle olen yllättänyt, nimittäin, tämä on yhtä makoisaa kuin Neu-koiranmakkara, hyvin uppoaa aamuin ja illoin.

Eels: Tomorrow Morning- Vähän niukemmalla kuuntelulla ollut. Uunituore lättynen herra E:ltä, kolmas jo reilun vuoden sisällä, albumitrilogian päätös, kuulemma positiivisin näistä kolmesta! Wuff!

Grinderman 2- Nick Caven rokkaavan sivuprojektin kakkosalbumi. Sinkkubiisi Heathen Child on ollut jo kuuntelussa, kattokaapas tuosta sensuroimaton video, uuiih! Vakavaa asiaa, siis aivotonta ja rouheaa rokkia. Jostain luin että levyllä olisi Rollarivaikutteitakin, siitäpä isäntäni vasta riemastuukin! http://katosblog.com/?p=3265

Manic Street Preachers: Postcard from a young man- Tässä on sellainen bändi jonka haluaisin nähdä livenä. Bändin laatu on päässyt vähän unholaan, yhtään huonoa levyä ei ole vielä tullut, enkä usko että tämä uusikaan paska olisi? Mitenhän minä siellä keikalla pärjäisin, kun olen niin matala?

Sufjan Stevens: All Delighted People(ep) ja The Age of Adz- Noniin, tämä herra päätti julkaista ekaksi 8 biisin ep-levyn, melkein tunnin mittaisen sellaisen ja hyvin uskonnollissävytteisen sekä myöhemmin syksyllä tulee tämä varsinaisen soololevy: The Age of Adz. Sujfanhan on omassa kirkkaassa sarjassaan aika tekijämies, tuon ep-levyn saan 5 viidellä dollarilla Sufjanin kotisivuilta, aika kirkkaan häröä kamaa kerta kaikkiaan. Uih!

John Mellencamp: No Better Than This- Tämä tiedoksi ennen kaikkea setämiehille, Mellencampin John is back! Niin, kaikkihan te olette riemuissanne. Minäkin pitkällä kuonollani haistan tässä multaa, ehkäpä jotain herkullisesti mädänneitä perunoita siellä mullan alla. Kyllä tällaisessa maatiaiskantrimeiningissä on mukava fiilistellä, vuhuu!

Liekki: Paimen- Ihan näillä näppäimillä tämä Liekinkin uutukainen tupsahtaa kauppojen hyllylle, sinkkubiisi Luudanvarsi lakaisi varsin mainiosti tämänkin kämpän koirankarvaista lattiaa, en tunnusta! Uuhuhuu!

Jos nostan kuononi vieläkin korkeammalle, niin haistan yläilmavirroista ainakin melkein muotonsa löytäneet uudet Fleet Foxes ja Radiohead – äänitteet, jännityksessä pitää ehtivätkö tämän vuoden puolelle? Fii-huu, nyt alan soittelemaan nokkahuilua, eli odottamaan ja ikävöimään muita talon asukkeja.

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu:

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!

Trouble Man

Viime päivinä on herkeämättä soinut levylautasella Marvin Gaye:n Trouble Man – soundtrack, kadotettu levy vuodelta 1972. Marvinin voimakas ja unohdettu sivuraide, raukean jatsahtava ja jotenkin katkeransuloinen musiikillinen näkemys, niin, mikä Marvinissa ja hänen musassaan ei olisi katkeran suloista? Sen verran traaginen on hänen elämänkaarensa, varsinkin hänen vaikea isäsuhteensa joka päättyi kuolettavaan luotiin huhtikuun ensimmäisenä 1984.

Olen yrittänyt miettiä ja paikantaa tämän levyn kiehtovuuden ydintä, mitä on oikeasti tämä musiikki joka pakottaa tulla soitetuksi näissä elokuisissa ja vähän hikisissä iltapäivissä. Metamorfoosi, halu muuntua toiseksi, luoda nahkansa ja saada kosketus syvemmästä liikkeestä. Alitajunnan tuottama loppukesän usvapilvi, sakea ja hauras, samalla jotenkin upottava, täynnä sinertävää yläpilveä.

En tiedä elokuvan Trouble Man:n juonta, en sen mahdollista menestymistarinaa tai menestymättömyyttä, sillä ei ole mitään merkitystä. Kannen harmaa musta esitys kera Marvinin sielukkaiden kasvojen on täysin yhtä musiikin kanssa. Jossain syvällä mielikuvistani löytyy kuuma ja pölyinen Detroit, Harlem, Chigaco etc, tummia miehiä ja naisia, valtavasti bensaa louskuttava jenkkirauta, villisti sykkivä kesäilta, puhdas ja vastuuton levottomuus, urbanisoituun ympäristöön astuneen ihmisen kiihkeä lantiotanssi, viiltävä ja todellinen soul, todellinen hetken hedonistinen tragedia, on vain tämä mustan miehen pitkä valitus, eräänlainen ongelma; Trouble Man!

Levy on enimmäkseen instrumentaali, jatsahtava ja taitavasti sovitettu. Laulubiisejä on laskutavasta riippuen 2-4. Molempien levynpuoliskojen lopussa kliimaksin omainen Marvinin ulvahdus, A-puoliskolla se on nimibiisi ”Trouble Man”, todellinen hukattu helmi. Tätä biisin ydintä, sen parhautta on vaikea sanallistaa. Torvet sen aloittavat, vähän tunnustellen, keinuen ja hakien svengiä, osittain tahallaan metsään ajaen, improvisoiden. Laulu tulee hitaasti, ensin taustalla vaikertaen, tarjoten esimakua tulevasta: Bang! Biisi alkaa, millainen ääni, mikä on tuo taajuus, miten pehmeän svengaavasti se laskeutuu tilaan, täyttäen sen kokonaan. Voin tuntea kuinka tämä sielun raspi tekee edestakaista liikettä, kiihdyttää, unelmoi, kärsii, itkee, kiristyy korkeammalle, tahtoo kadota pilviin ja vain väsynyt ruumis värisee tiedottomana, kivustaan vapautuneena.

Loppumaton kesä, lämpöennätykset, yhä jatkuvat helteet ja tämä 38 vuotta vanha musiikki on kuin tehty tähän aikaan.