Kiss my...

Katsotaan K:n kohdalta: Kinks, Knack, Kolmas Nainen…mutta missä on Kiss? Totta se on, levyhyllystäni ei löydy yhtäkään Kissin levyä. Niin, liekö tuo suuri menetys, vai olisiko sittenkin? Mietitäämpä…

Vuonna 1984 sain koulukaveriltani Kiss:n Animalizen(84) kasetille äänitettynä, taisi olla Maxelin 60 minsan kassu. Levyn isoin hitti oli tietenkin Heaven’s on fire, muistan jotain muitakin biisien nimiä, kuten henkevästi nimetyn Burn Bitch Burn. Kasetti oli tietty kovaa valuuttaa tuon aikaisten Waspin, Scorpionsin ja Iron Maidenin levyjen rinnalla. Kiss oli ehkä kuitenkin se heikoin lenkki, musiikillisesti ainakin. Ookoo, onhan Kissin ura varsin kunnioitettava verrattuna Maideniin ja Waspiin, mutta kuitenkin…jokin mätti, se musiikki….

Tietenkin 80-luvulla aika monen yläasteikäisen tytön farkkutakin hihaan oli kuulakärkikynällä raapustettu nämä legendaariset neljä kirjainta: KISS. Niin, ehkäpä pidin Kissiä enemmän tyttöjen bändinä, laskin sen samaan kastiin Hanoi Rocksin ja muun pitkätukkarokin kanssa. Vasta vanhempana tajusin, että tämä Hanoi Rocks, Smack, New York Dolls ym. sifonkihuiviosasto oli musiikillisestikin ihan toimivaa kamaa.

Vähän aikaa sitten otin kuunteluun nettiteitse Kiss:n Dynastyn(79), levyn joka pitää sisällään bändin ehkä suurimman hitin I Was Made For Lovin’ You. Yllätyin positiivisesti. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa ja siitä löytyy muutakin hyvää kuin tuo em. megahitti. Bändi coveroi mainiosti Rollareiden biisiä 2000 Man, yhtälailla levyltä löytyy mukavasti kulkevia omia biisejä, kuten Sure Know Something ja Magic Touch. Niin, onko kyseessä sittenkään pöllömpi bändi?

Täytyy tunnustaa, että olen tutustunut myös Kiss:n uusimpaan levyyn Sonic Boom(09), joka on myös ihan kelpo platta, ei mikään rokin klassikko, mutta sellainen naatittavan puoleinen musapläjäys. Levyn ässäbiisi Modern Day Deliah on ihan klassikkoainesta ja näyttää olevan nykyisten Kiss-keikkojen avausbiisi. Ja tästä päästäänkin monen aasinsillan kautta itse asiaan, nimittäin…

Kiss esiintyy Tampereen Sauna Open Airissa ensi torstaina 10.6.2010. Toiset sanovat, että Kiss on ennen kaikkea paska livebändi, hyvä oheis-show mutta kehnoa soittoa, toiset taas kumoavat tämän väitteen ja vannovat että kyllä se soittokin toimii. Sen verran kiinnostusta löytyi(edelleen) bändiä kohtaan, että tsekkasin bändin biisilistan joka täysin identtinen joka keikalla, mitä vittua siis? Noh, eipä AC/DC:kään mikään riskinottaja tässä suhteessa ollut ja nyt olisi se tuhannen taalan(tai 60 euron) paikka nähdä bändi. Mitähän tässä sitten tekisikään…

Virkeämpi kuin Rolling Stones? - AC/DC, Tampere 1.6.2010

Vähissä ovat jutut missä en mainitsisi Rolling Stonesia! Mutta nyt siihen on vankka syynsä, nimittäin eilen esiintyi Tampereen Ratinassa Aussi-rokin pikkujättiläinen AC/DC, Rollareiden uskollinen pikkuveli. Siinä mielessä uskollinen, että on pitänyt koko uransa ajan tyylistään kiinni, selväpiirteisestä ja säröisestä soundistaan, kun taas Rollarit ovat tehneet monenlaisia musiikillisia sivupolkuja.

Itse keikka alkoi aika tarkalleen kymmenen yli yhdeksän. AC/DC piti lupaamansa linjansa ja kunnioitti sovittuja aikatauluja, toisin kuin jotkut oikuttelevat rock-tähdet tyylin Guns n Rosesin Axl Rose, jotka myöhästyvät tuntitolkulla ja peruuttavat keikkojaan suruttomasti. – Tällaisia tyyppejä pitäisi potkia perseelle ja kovaa! Totesi AC/DC:n solisti Brian Johnson Soundin haastattelussa toissa vuonna.

Jep, keikka oli kaikkinensa varsin nautittava. Tarvittavat hitit soitettiin kera muutamien uuden levyn Black Ice(08) biisien. Uuden levyn biiseissä oli selkeämmin otetta ja intoa kuin osissa vanhoista klassikoista. Thunderstruck oli hiukka hengetön, Angus Youngin vaki-strippausnumero The Jack biisin aikana oli varsin hämmentävää katseltavaa ensikertalaiselle, lähinnä toimenpiteen nolouden vuoksi, kuin värisevä jänis olisi vaihtanut hädissään talviturkkiaan.

Oma lukunsa oli myös samaisen kitaristin kymmenminuuttinen soolo biisissä Let there be rock! Sormet kyllä toimivat, soittamisen into ja motivaatio olivat korkealla. Mutta yhtälailla kysytään melkoista pokkaa vetää aika keskinkertaisia sooloja 30 000 ihmisen edessä. Sympatiapisteitä toki herui paljon, mieshän on yksi rokin eläimistä ja näin ollen saa luvan kanssa toteuttaa omaa rooliaan.
Selkeästi bändin perustan luo Anguksen ja laulaja Brianin varjossa toimiva rytmiryhmä. Bändi toimii todellakin yhtä vakaasti kuin keikan logonakin toiminut jättimäinen rock’n’ roll train. Keikka oli niin rokkia kuin olla jo voi. Mietin pitkään bändin musiikin olemusta, mikä tässä ihmisiä oikein viehättää? Mistä tulee tuo tarttuva särö joka laittaa jalan vipattamaan? 70-80-luvun kultavuosilta pikkuhiljaa kasvanut suosio on vienyt bändiä kohti mammuttiluokkaa, kohti instituutiota, jotain elämää suurempaa. Stadionit täyttyvät helposti ja maineen kasvaessa tarpeeksi suureksi ostavan yleisön kritiikki lakkaa. Näin on käynyt muun muassa Rolling Stonesin, U2:n, Metallican ja Eppu Normaalin kanssa. Bändi tai asia on kasvanut suhteettoman isoksi, sitä ei voi enää arvioida tai määritellä, se pitää vain kokea koska suosion hyökyaalto vie avuttoman kuulijan mukanaan.

Mammuttia tai ei, niin AC/DC:n keikka oli ennen kaikkea hyvää rokkia ja sai hyvälle tuulelle. Paikalle oli vaivautunut jokaisen perämetsän ja pikkukaupungin pisimmät ja lyhimmät pojat, tavallisista tavallisimmat tallaajat. Yleisön AC/DC-paitojen prosenttimäärä oli varsin korkea, tätä bändiä selvästi palvotaan!

Mitä vielä? Loppupuolen pumpattava ”Jätti-Rosie” junan päällä hytkymässä oli komea mutta aika turha ilmestys. Brian Johnsonin ääni kesti ja oikeasti ne Anguksen sormet löysivät hyvin sointuja kitarastaan. Encoret olivat tietty Highway to Hell ja For Those About Rock!

Tässäpä live-maistiainen, kun Bon Scott oli vielä ruorissa: