torstai 28. toukokuuta 2009
Bob Dylan, Then & Now
Se haisee, se rahisee, se tulee kokonaisena tietoisuuteni. Kannessa on iän tuomia painaumia, kurtistumia, säilynyttä kiiltoa, alkuperäisyyden varmistavia merkkejä. Levyn kannessa on levollisen näköinen, hieman pyöreäposkinen miehenalku, tyylikäs ja valmis luovan voimansa valjastajaksi.
Löysin sen tänään 15 eurolla Tampereen parhaasta käytettyjen levyjen kaupasta, Swampin Second Hand Storessa. En oikein voinut uskoa, että levy on oikeasti alkuperäinen. Tein tarvittavat googletukset ja asia varmistui: Kyllä vaan, ihan originaali brittipainos vuodelta 1963(Jenkeissä levy ilmestyi jo vuonna 1962).
Miltä se kuulostaa? Pelkäsin, että musiikki on haalistunut ajan myötä, mössöytynyt naarmujen ja tahmaisten, jo kuusikymmentä luvulla painettujen sormenjälkien alle. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kuulen ekan puoliskon neljännen biisin: Man of Constant Sorrow, en voi kun hämmästellä tätä originaalin levyn rahisevaa voimaa, uskon että Bob itse toivoisi tätä levyä kuunneltavan juuri tässä aidossa ajan patinoimassa kunnossa. Musiikki on tallella, ehkä syvempänä ja aidompana kuin niinä 60-luvun alkuvuosina?
Entäs Bob? Käsittääkseni Dylan ei arvosta levyä kovin korkealle, sillä täysin omia biisejä levyllä on kokonaiset kaksi, joista tunnetumpi Song to Woody on puhdas klassikko, jos joku ei tiedä, niin kyseessä on ylistys Dylanin esikuvalle Woody Guthrielle jonka vuoksi Dylan teki pyhiinvaellusmatkan 1960-luvun alussa kohtaakseen jo huonossa kunnossa sairaalassa olleen esikuvansa. Muuten levy rokkaa(?) kuin mikä tahansa vanhan bluesäijän originaali. Huomattavaa on Dylanin ajoittainen hurjaksi yltyvä laulu, joka tasaantui Dylanin uran edetessä. Tästä esimerkkinä biisi eka puolen hurja lopetus: Highway 51 ja toka puolen aloitus Gospel Plow.
Levyltä löytyy ensimmäinen levytetty versio(?), sittemmin The Animalsin tunnetuksi tehdystä laulusta House of the Rising Sun.
Levy ja alulla oleva ura josta puhumiselle ei tahdo tulla loppua, ei vieläkään. Niin, tämä kohtahan on vasta alkusysäys suuremmalle syväanalyysin mahdollisuudelle, miten levy istuu tuohon ajankauteen, miten saa merkittäviä rattaita jo liikahtamaan, kuinka merkittävä kivijalka se voi olla kokonaiselle uudelle sukupolvelle…monelle uudelle sukupolvelle.
Musiikki itsessään täyttää huoneen, tuo miellyttävän tunteen sisälle, jakaa jotain jo puoli vuosisataa sitten syntynyttä perintöä tai paljon paljon aiemmin, Bobhan oli vain pienen pieni musiikillinen välittäjä puuvillapelloilta lähteneen rytmimusiikin ja nykyajan välissä. En tahdo saada tarpeekseni tästä pienestä miehestä, minkä tietoisen tiedostamatonta uraa niin herkeämättä tutkiskelen ja josta koetan saada tarttumakohtia. Perkuleen koukuttaja!
Syntynyt tähän päivään!
Materiaa 38 vuoden takaa, kuuntelen kuinka se hengittää, rahisee ja rokkaa. Urat ovat syvenneet vuosien saatossa, raitojen väliin on tarttunut elämisen tukkeumia, onnettomuuksia ja onnenpotkuja, miten tämä kaikki on voinut säilyä tähän päivään asti.
Ollaan jo toisella puoliskolla, viivyttelevän torven puhalluksen kyydissä, hetkellä jolloin olet vaipuvassa sateisen alkukesän pehmeään uneen, juuri silloin kun tavoitat sellaista tunnelmaa mitä et ollut aikoihin muistanut, räikeän värikästä vuoden 1971 liikennettä, pölyä ja oransseja auringon heijastumia, kun kaikki oli tuoretta ja vastasyntynyttä.
Kuinka suloisen karheaa voi olla kaikki tämä minkä ihmismieli hädin tuskin muistaa, kuinka hauras onkaan se lanka tai johdatus joka on kuljettanut meidät vuoden 2009 alkukesään, eksyneen yhteiskunnan vääristymiin, piloille pureskeltuun maailmaan, sähköisen viestinnän turruttamaan tietoisuuteen, kuinka luulemme olevamme enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta autuaina suljemme silmämme kun historia yrittää meille jotain kuiskia.
Ennen kaikkea materian tuottama lämpö, ahnaasti levyn uria kyntävä neula, kymmenen raidan helminauha, joista jokainen on omalla paikallaan. Rakkaus tähän 38 vuoden kunniakkaan iän saavuttaneeseen hahmotelmaan, erinomaisten biisien kyllästämään rock’n’ roll albumiin, kun kapinassa oli vielä väriä ja luovuus pelkkää sisään-ulos hengitystä, luontevaa ja merkityksellistä.
Vielä kirsikka kakun päälle, tuon teräksisen vuoden kaihoisin ujellus, kyynelistä ruostuneen sulkakynän vakaa viiva, Moonlight Mile. Niin Rolling Stonesin ehkä vaikuttavin albumi Sticky Fingers(71) saapuu maaliin. Ennen kaikkea vinyylin alkuperäisyys, vetoketjukansi ja Andy Warholin suunnittelema maailma sen takana. Nöyrä kiitos tästä elämyksestä.
perjantai 22. toukokuuta 2009
BOB'S HOUSE
Hibbing, pienen pieni kaupunki Minnesotan pohjois-osassa. Kohtuullisen rauhallisia katuja ja amerikkalaiseen tapaan ei juurikaan kävely- ja pyöräteitä. Parkkeeraamme vuokra-Pontiacin pääkadun varteen. Pienen kävelymatkan päästä löydämme Zimmy’s - ravintolan.
Ravintolan seinillä on kuvia paikkakunnan suuresta eksyneestä, Zimmermanin Robertista. Keikkajulisteita, single-levyjen kansia, maalauksia ym. Ravintolan ruokalista on ilahduttavan monipuolinen, burger/pitsalinjaa tukee oivasti muutamat kasvisvaihtoehdot. Henkilökunta on todella ystävällistä, sekä muutaman piirun terävämpää ja tiedostavampaa kuin on tällä kahden viikon Amerikan matkalla tottunut. Itse Roope ei ollut ravintolassa koskaan vieraillut, mutta tarinan mukaan pari vuotta sitten ollessaan sukulaisensa hautajaisissa Hibbingissä, hän oli huomannut kyltin ja ihmetellyt miten ravintolalla on hänen vanha lempinimensä käytössä? Paparazzien pelossa hän ei ollut kuitenkaan astunut ravintolan sisään.
Ravintolasta saatujen ohjeiden mukaan kävelemme 7th avenueta kohti, joka onkin tätä nykyä nimetty Bob Dylan Driveksi. Siihen se sitten tupsahtaa oikealle puolelle katua, 2425 seventh avenue, sininen ja vielä kohtuullisen hyväkuntoinen talo. Hetken pyörimme talon ympärillä, otamme valokuvia ja pienen videofilmin pätkän. Kuin todisteena, että kyseessä on todellakin Dylanin kotitalo, on seinään maalattu suuri ”Blood on the tracksin” kansikuva. Tässä sitä nyt ollaan, innoissaan ja ehkä hieman häpeissään, että on pienen vinon vintiön nostanut näin korkealle jalustalle.
Jonkinasteinen pyhiinvaelluksen päätepiste? Kaikkihan alkoi puolitoista vuotta sitten kun raapustimme blogi-kollegani A-Houndin kanssa ensimmäisiä tekstejämme. Taustalla väijyi Bob, katalysaattorina, myyttisenä hahmona meille, juuri uuden filmatisoinnin saaneena. Tuo kyseinen elokuva: ”I’m not there” ja sen sountrackilla Bobin biisejä onnistuneesti coveroineet laatuartistit kasvattivat hiljalleen Dylan-kuumetta. Eräänlainen huipentuma oli tietenkin viime vuoden alkukesän erinomainen Dylan-konsertti Hartwall-areenalla ja sitä edeltänyt maltaanmakuinen Dylan illanvietto levyjä kuunnellen.
Tuon konsertin jälkeen Dylanin kai piti mennä jo osaltamme haudan lepoon, mutta toisin kävi, vanha homekorva yllätti viime syksynä uudella Bootleg series -kokoelmalla ja tämän vuoden alkukeväästä alkoi tihkua huhuja uudesta(täysin odottamattomasta?) Dylan albumista. Taas tuli sykäys kohti Bobia ja samaan aikaan avautui mahdollisuus Amerikan-matkan muodossa vierailla Bobin kotikunnailla.
Bobin talon jälkeen vierailimme vielä Hibbingin pienessä viinakaupassa, josta saimme vinkin yhdestä paikkakunnan suurimmasta nähtävyydestä, kenties maailman suurimmasta rautamalmin avolouhoksesta. Kaikki päättyi tältä osin lohduttomaan näkymään aukirevitystä maasta kymmenien hehtaarien kokoisella alueella, syvästä ja ilkeästä haavasta, pikkupaikkakunnan ankeasta tunnelmasta. En tiedä mitä Zimmy ajattelit silloin, kun Hibbingin perämetsät jäivät taakse?
Revityn maan edessä, katsoen sielunsa tummentumaa,
heijastusta tästä valtavasta avolouhoksesta
Kun päivä on pelkkää tempoilevaa tuulta ja liikkuvaa pilvimassaa
On vain tämä mykkä ja musertava hiljaisuus, yksinäisyys
maailman hylätyimmän pojan kaupungissa
torstai 21. toukokuuta 2009
Decemberists- The Hazards of Love
The prettiest whistles won’t wrestle the thistles undone. Colin Meloyn lyriikat saavat tarttumaan englannin sanakirjaan, eikä sanoma aina senkään jälkeen täysin aukene. Joka tapauksessa Decemberistsejä kuunnellessa tietää olevansa vähän hienomman poptaiteen äärellä. Indiepoppareillehan Desukat ovat olleet varsinainen herkkupuoti; folkahtavat kappaleet pullistelevat musiikillisia viittauksia Smithseistä ja Belle & Sebastianista Poguesiin ja jopa Kurt Weilliin, sekä kaiken kukkurana sopivan pienenä pysynyt suosio, joka hillitsee monen, ainakin allekirjoittaneen suunnatonta mustasukkaisuutta.
Koko kattauksen on täydentänyt luovaa kirjoittamista opiskelleen Meloyn pulppuava mielikuvitus, joka pelastaa kappaleen silloinkin kun musiikki onnahtelee. Sanoituksissa vilisee viktoriaanisen ajan kummituksia, merirosvoja, sarjamurhaajia, huoria (ei vaan ”odaliskeja”, "kurtisaaneja" ja ”jalkavaimoja”), yhdessä salaisten agenttien ja kommunistien kanssa. Dessujen edelliset albumit ovatkin olleet novellikokoelmia täynnä maagista realismia.
Itse havahduin bändin olemassaoloon vuoden 2005 Picaresquen myötä, ja se on uudenkin albumin jälkeen Dekabristien paras läpyskä. Kyseisen julkaisun jälkeen yhtye on mielestäni tasapainoillut helposti pureskeltavien pop-mellien ja progemaisempien teosten välillä. Kokeilunhaluaan yhtye tyydytti The Tain –ep:llä ja vuoden 2006 Crane Wife sisälsi sekä Picaresquelta tuttuja, helposti tarttuvia indie-folk –ralleja että japanilaiseen kansansatuun perustuvan triptyykin - joka tietysti esitettiin käänteisessä järjestyksessä! Tällä kertaa tasapainoilu toteutettiin siten, että yhtye julkaisi vuoden vaihteessa Always the Bridesmaid – nimellä kulkevan ”sinkkukokoelman”, jossa oli mainio rypäle popformaattiin sopivia tsibaleita. Nyt julkaistu Hazards of Love on puolestaan varsinainen rock-ooppera, jossa ei pelätä taiteellisia ylilyöntejä.
Ja ylilyöntejähän tässä on, esimerkiksi cembaloiden ja lapsikuorojen muodossa.Lisäksi löytyy perinteistä brittityylistä folkia, barokkirokkia sekä klassista progeheviä. Oi, olen antanut levylle aikaa, mutta en vieläkään ole päättänyt, miten suhtautua näihin tyyliseikkailuihin. Turhautumista ja linjattomuutta vai kuuntelijan ennen pitkää palkitsevaa riskinottoa? Lyriikat ainakin jäävät hieman köyhiksi – levyn on tarkoitus muodostaa tarina, jossa seikkailee Margaret -niminen nainen, joku tyyppi joka muuntautuu joksikin toiseksi eläimeksi, joku naisia häpäisevä auervaara sekä kuningatar. OK, jokainen kai täydentäköön tarinan omalla mielikuvituksellaan. Ei tämä kuitenkaan ihan Kesäyön unelmaa hakkaa. Kaiken päätteeksi levyltä voi kuitenkin kaivaa mainioita kappaleita. Jo etukäteen maistiaisena julkaistu Rake’s Song toimii rankkana palana, samoin Wanting Comes in Waves. Luulen, että tälle levylle tulee antaa vielä hieman aikaa. Kenties Hazards avautuu täyteen kukkaansa vasta lokakuun kylmänharmaudessa, savuisen viskin kanssa nautittuna.
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
It's A Beautiful Day
And sure it is…Levyn kansi on laajalti noteerattu yhdeksi populaarimusiikin kauneimmaksi taideteokseksi, en sitä yhtään kummastele. Mystinen San Franciscon hippibändi julkaisi vuonna 1969 yhden Amerikkalaisen musiikin kadonneista albumiklassikoista, kauniin, eheän ja hartaan debyytti-albuminsa.
Levy alkaa sen suurimmalla ”hitillä” White Bird, jatkuu kepeästi polkevalla Hot Summer Daylla jatkuen Wasted Union Bluesin metalliseen hippibluesiin. Eka puolisko loppuu tunnelmallisen tarttuvaan Girl With No Eyesiin. Levyn toinen puolisko kasvattaa ja avaroittaa tunnelmaa pitemmillä biiseillään tehden levystä ehjän ja yhtenäisen teoksen, kuin vaivattoman uloshengityksen.
Pitelen levyn kantta kädessäni, imen itseeni ajan tuomia yksityiskohtia, haalistuneen sinisen valloittamia vaalentumia, levyn pyöreää painaumaa takakannessa, hyvin originaalin näköistä Columbia Records etikettiä. Aito jos mikään on tämä levy, yksi Amerikan matkani käsittämättömistä dollarin löydöistäni.
Ravitun tästä, alkuperäisen vinyylin rahinasta, lämmöstä ja ajattomasta tunnelmasta.
http://www.youtube.com/watch?v=tmb69MdeJBc&feature=related
Levy alkaa sen suurimmalla ”hitillä” White Bird, jatkuu kepeästi polkevalla Hot Summer Daylla jatkuen Wasted Union Bluesin metalliseen hippibluesiin. Eka puolisko loppuu tunnelmallisen tarttuvaan Girl With No Eyesiin. Levyn toinen puolisko kasvattaa ja avaroittaa tunnelmaa pitemmillä biiseillään tehden levystä ehjän ja yhtenäisen teoksen, kuin vaivattoman uloshengityksen.
Pitelen levyn kantta kädessäni, imen itseeni ajan tuomia yksityiskohtia, haalistuneen sinisen valloittamia vaalentumia, levyn pyöreää painaumaa takakannessa, hyvin originaalin näköistä Columbia Records etikettiä. Aito jos mikään on tämä levy, yksi Amerikan matkani käsittämättömistä dollarin löydöistäni.
Ravitun tästä, alkuperäisen vinyylin rahinasta, lämmöstä ja ajattomasta tunnelmasta.
http://www.youtube.com/watch?v=tmb69MdeJBc&feature=related
tiistai 19. toukokuuta 2009
MINNEAPOLIS. USA. 16.5.2009
Satunnainen rokkimatkailija löysi itsensä Minneapoliksesta, osoitteesta 2557 Lyndale avenue.S.
Viehättävän asuinalueen valopilkku, internetistä bongattu Treehouse Records, sanojensa mukaan: ”the last record shop in the world”, odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla.
Syy miksi olen Minneapoliksessa toukokuussa 2009, on vain pieni mitätön sivuseikka sen tosiasian edessä, että olen kenties maistamassa suuremmasta musiikkikupista kuin koskaan aikaisemmin.
Walk, Don’t Walk, Walk, Ylitän kadun päättäväisesti. Kamera räpsää kuvan julkisivusta, sitten astuu jo poika sisään. Sisältä paljastuu liki pelkästään vinyyliä, tarkasti aakkostettu sekä kosolti alehyllyjä. Aloitetaan R:stä kuin Rolling Stones. Sylissä onkin pian kahdeksan dollarin hintainen harvinainen decca-kokoelma ”lovesongs”. Hetki tallentuu kameralle, itse levy unohtuu hyllyyn muiden aarteiden ottaessa vallan.
Alan auraamaan pitkää dollarin rivistöä auki. Doobie Brothersia, Pocoa ja Willie Nelsonia hyvällä kattauksella, sekä todellinen taalan löytö, 60-luvun karheasti kansista asti kulunut helmi: It’s a Beautiful Day, hyrähdän kuuluvasti sisälläni. Pian eteeni ponnahtaa Pete Townshendin vm.82 soolialbumi kahdella dollarilla. Tästä alkaa helmien jatkumo: Jethro Tull: Aqualang, Steppenwolf: Second, Rolling Stones: Hot Rocks sekä todellisina sokereina pohjalla alkuperäiset Who-vinyylit: Live at Leeds ja Quadrophenia kahdenkympin tsipalehintaan. Varsinkin Live at Leeds alkuperäisinä tarra/juliste/tilpehööreineen meinaa viedä jalat alta, tämä on levynkerääjän unelmahetki, täyttymys!
Kahdenkymmenen levyn nipusta raakkaan kymmenen pihalle ihan painorajoituksellisista syistä(joka lentokentällä osoittautui turhaksi), rannalle jäi erittäin kelvollista dollarin plattaa, kirpaisevaa.
Kymmenen laatulevyä sylissäni kävellessä onnentunnetta ei voi välttää, se tulee jalkapohjista vatsanpohjaan, hymyilyttää ja kestää yllättävän pitkään, miten aikuinen mies näin lapsenomaisesti ja aidosti vielä innostua äänilevyistä, pitäisikö olla hieman huolissaan?
Palatessani Suomeen en voi olla miettimättä niitä kymmentä raakkaamaani levyä ja kokonaista seinustaa puolen dollarin levyjä joihin kerkesin luoda vain hätäiseen katseen. Hyvän levykaupan tunnistaa siitä, että helmiä jäin hyllyyn. Tämä oli hyvä levykauppa, ehkä paras missä olen koskaan vieraillut.
http://www.geocities.com/jardtv/treehouse.html