Turn My Radio On!

Tämänkin lauantaipäivän joutohetken voisin käyttää radion kuunteluun, kuin että kuuntelen biisin sieltä täältä youtuben tai spotikan kautta. Niin, että miksi? Antakaas kun kerron.

Tuossa alkukesästä löysin lapsuudenkotini autotallista vanhan stereomankkani, jonka olin saanut teini-iässä synttärilahjaksi. Luma-niminen yksidekkinen stereonauhuri oli mahdollisesti jopa tilattu Kopsan kyläkauppaan, josta vanhemmat sen hakivat syntymäpäiväkseni.

Stereonauhuri seurasi minua läpi teini-iän. Sormi oli ahkerasti rec-nappulalla kun kyttäsin tuon ajan harvalukuisista musaohjelmista hyviä biisejä. Äänittelin 80-luvun teinin tapaan kokoelmakasetteja radiosta. Mieleenpainuvin äänitys tuli kesältä 1986, jolloin olin  maatalouslomittajan hommissa kotitilallani ja kesken paskanluonnin juoksin maitohuoneeseen äänittämään biisejä. Erityisesti jäi mieleen Genesiksen: Invisible Touch jonka sain narulle, tosin vahvalla taustakohinalla ryyditettynä. Sen jälkeen paska sai taas luvan lentää.

Radio oli ainut henkireikä tuona aikana, ei ollut tietoa nykyajan mittavista musamahdollisuuksista. Joskus 90-luvun haaveilin laatikosta, johon voisin tallentaa maailman kaikki biisit. Empä olisi arvannut, että haaveeni kävivät ennen pitkää toteen. Nyt kun nettiyhteys avaa mahdollisuudet maailmalle, kaikkiin rokkaaviin ja rytmisiin säveliin, niin tunnen välinpitämättömyyttä, kylläisyyttä, jopa lamaantumista musiikin kuuntelun hetkellä. En osaa valita biisiä, enkä levyä netistä. Hyvin usein juoksulenkille lähtiessäni en millään osaa valita sopivaa levyä taustamusiikiksi.

En täysin sorsi netin mahdollisuuksia, etenkin spotikan kautta voin tehdä "timanttisen kokoelmakasetin" viidessätoista minuutissa, kun kasettiaikoina siihen meni kaksi viikkoa. Näitä "soittolista-kasetteja" olenkin tuottanut spotikkaan järjettömästi.

Kesän edetessä vihin vanhan stereonauhurini ns. takaterassiradioksi, jossa annoin radion soida kaiken järkevän ja puolijärkevän touhuilun taustalla. Terassin öljyäminen sai aivan uutta boostia radion kautta ja pitkästä aikaa kuuntelin kokonaisen radiokuunnelman. Niin, onhan nykyään podcastit ja helppous kuunnella kaikkea järkevää nettiyhteyksienkin kautta, mutta radion uudelleen käyttöönotossa minua viehätti sen arvaamattomuus, koska radio ei tarjoa niin vahvasti musasuosituksia, niin kuin esim. Spotify tekee koko ajan viikon suosituslistoillaan. Ennen kaikkea pitkästä sain biisien taustaksi tarinoita, alustuksia ja suosituksia. Olin aivan unohtanut kuinka hyvältä ja eheältä musiikkikappale tuntuu kun se alustetaan kunnolla. Nettikuuntelussa biisit tulee ja menee, hyvätkin kappaleet saattavat vilahtaa ohi korvien, kun kukaan ei kerro biisistä mitään etukäteen.

Toisaalta radiokanavat voivat olla enemmän keskiluokkaisuudessa ja musiikin keskitiellä pitäviä voimia kuin netin valtavat mahdollisuudet. Radiosta tulee sitä tuttua ja turvallista soundia ja tarinaa, varsinkin jos seilailee Radio Suomen taajuuksilla, joka kieltämättä täydellisesti mukailee keski-ikäisyyteni mielenmaastoa.

Tuleeko seuraava uusi musiikillinen juttu radiokanavien vaiko nettiyhteyden kautta? Vaiko jollain muulla tavalla? Toisaalta radiokanavat pyörii netissä ja netti radiossa, kaikki läpäisee toisensa, olemme tässä ja nyt koko tellus, säteet singahtelee ja musiikkielämys alkaa siellä missä kanava päälle napsahtaa tai hikinen sormi hipaisee kosketusnäyttöä. It's so fucking global or not! Noh, setä vähän innostui.

Palataan vielä vanhaan Luma-stereonauhuriini, jonka suurkuluttaja tällä hetkellä on 4-vuotias poikani. Kesä on mennyt takapihalla leikkien, välillä on napsaistu radio päälle ja väännelty kanavat kaakkoon. Selkeästi radio on kiinnostava laite ja sieltä etsitään sopivaa musiikkia, jonka tahdissa voi riehua tai tanssia. Juuri nyt oivallan sen, että kun poikani on tähän ikään asti melkein täysin varjeltu tietokoneilta ja kaikilta muilta älylaitteilta, niin hänen on vähän pakko etsiä ääntä ja musiikkia siitä laitteesta mihin hänellä on lupa. Toisaalta myös naapurin lapset ovat mielellään touhunneet radion ympärille. Jotain kiehtovaa siinä täytyy olla.

En tainnut vielä kertoa, että mielestäni vanhan stereonauhurin soundi on miellyttävällä tavalla selkeä. Vähän aikaa sitten ostamani JBL Bluetooth kaiutin jää kirkkaasti kakkoseksi. Valitettavasti. Tässä teille sitten kasari-Genesistä, tätähän te odotitte?

The Fat Lady Sings - Twist

Pelkään, että musiikista innostuminen tarvitsee vain inspiraation, hyvän kirjoitusvireen. Paskakin levy nousee arvoon arvaamattomaan kun elämän flow puhaltaa. Ja joskus se puhaltaa. Silloin saatan jorista perättömiä ja nostaa kelvottoman kiekon taivaisiin. Niin. Mitä aion kertoa seuraavaksi?

Inspiraatio vierailee harvakseltaan, mutta kun se tulee, se tukistaa kunnolla. The Fat Lady Sings: Twist, sen on pakko olla vuodelta 1989, koska se kuulostaa siltä. En jaksa tarkistaa levypussista,en googlesta, en tehdä nohevaa aikalaisanalyysia, kuinka ollaan 10% velkaa The Curelle, 30% manchester-boomille, 20-40% kelttipop-pumpuille Big Countrysta alaspäin. Outo levy, maksoi euron ja viihtyy levysoittimella. Kuulostaa hyvältä, niin tarvitseeko sanoa enempää? Ei välttämättä. Mutta blogin jatkumisen kannalta jotenkin oletettavaa, perustella, runostella, asetella sanat oikeinpäin.

On pelottavaa kuinka häilyvää musasta tykkääminen voi olla, kuinka se onkaan päiväkohtaista. Toisena päivänä U2:sen uutukaista Songs of Experience(17) en millään ilveellä tohtisi laittaa levylautaselle. Se on niin nähty, kuultu, koettu, sataan kertaan eletty, bonotettu, autotunetettu, parhaalla tuottajalla voideltu. Mutta, MUTTA! U2:sen uutukaisessa haisee aito tunne, siinä lauletaan paljon rakkaudesta, kuinka se on ainut pelastava voima näinä aikoina: love is bigger than anything on it's way. Voi Bono, niin suoria ja sydämellisiä sanoja. Tyhmää, naivia ja totta. Hymyilenkö vinosti, lyönkö kriittisen piikin tämän edelleen satoja miljoonia tavoittavan aikuisrokin lihaan. En lyö nyt. Olen vähän lattea ja rakastan taas U2:sta, sen keskinkertaista nykytasoa. Olenhan itsekin keskinkertainen kuuntelija. Sen aion hyväksyä.

Palataan aiheeseen The Fat Lady Sings ja Twist(91). Olin melkein oikeassa, vuosi olikin 1991. Tunnen kyllä, nuoruuteni soundin, joka on ohut, helkkyvä ja maailmaa syleilevä. Taidan omistaa myös yhden bändin sinkun, jonka tosin myin jossain kohtaa pois kirpparilla. Mutta tämä bändi oli melkein jotain, oli nousemassa pop-rockin tuon ajan kärkikahinoihin, muistuttaa kohtuullisesti Echo & The Bunnymenia, vaan eikö ollutkaan persoonaa tarpeeksi?

Mutta tämä riittää. Tämä musiikillinen hetki riittää. Nuhjuinen levynkansi, tarpeeksi ehyt ja tarpeeksi laadukas tunnetapetti yli 25 vuoden takaa. Minä taannun, minä hellin korvia tutulla tuntemattomalla, levyllä joka oli läsnä suurimmalla inspiraation hetkelläni, nuoruuteni höyryävissä kesissä, mutta en silloin löytänyt näitä säveliä. Niin, menisikö tällainen biisi ja video läpi tänä päivänä?

Shame vs. Arctic Monkeys - Flow Festival. Hki. 11.8.2018

Aloitetaan britannian kruununjalokivestä, kuten jokin musiikkimedia Arctic Monkeysta tituleerasi. Bändi julkaisi flow-keikan kynnyksellä hidastempoisen ja vähän vaikean uuden levyn Tranquility Base Hotel & Casino(18). Se vaikeus näkyi ja kuului Monkeysin keikalla. Bändi ei oikein osannut päättää, että rokkaako entiseen tapaan vai heittäytyykö täysillä uuden levyn rauhallisempaan materiaaliin. Lopputuloksena oli liian suuria leikkauksia vanhoista hiteistä uusiin mietteliäisiin numeroihin. Harmi.

Flow:n lauantain pääesiintyjä petti. Toisaalta Arctic Monkeys muutenkaan ei ole rokin kartalla mikään merkittävin bändi, aikansa "pikku-Strokes" josta kasvoi vähän yllättäen suuri nimi, mutta ei välttämättä musiikillisen laadun ansiosta. Kierrätyshenkiset levyt muuttuivat levy kerrallaan aikuisempaan suuntaan, viimeisimmät Suck It And See(11) ja AM(13) olivat jo mukavaa aikuisrokkia.

Flown keikka toimi periaatteessa musiikillisesti hyvin, mutta laulaja Alex Turnerin tähtimaneerit, etenkin aurinkolasien pyörittely nenältä kaula-aukkoon ja takaisin tuppasi häiritsemään. Keikka putosi osastoon ihan kiva ja ei oikein kiinnosta, ei bändiä, eikä yleisöä. Kritiikistä huolimatta bändin laatu voisi riittää erinomaiseen live-esitykseen, kun vain se osaisi päättää oman nykyisen musiikillisen linjansa.

Jos Arctic Monkeys petti, niin Shame yllätti. Tai oikeastaan ei yllättänyt, jos vähänkään on lukenut bändistä kirjoitettuja juttuja, jotka ovat olleet pelkästään ylistäviä. Nuori ja energinen brittibändi jonka cv.stä löytyy yksi albumi: Songs of Praise(18).

Noin tunnin mittainen keikka oli täyttä tykitystä alusta loppuun. Yhtyeen läpeensä karismaattinen laulaja ei jättänyt yhtäkään hikitippaa tirauttamatta. Heittäytyvä ja rockkukon elkeet pitävä lavaliikehdintä toi mieleen nuoren, mutta estottoman Roger Daltreyn. Olin itse kuunnellut suurella mielihyvällä bändin em. debyyttialbumia, mutta tämä liveshow pisti vielä homman potenssiin kaksitoista.

Keikka oli juuri sellainen minkä olisi toivonut näkevän omassa nuoruudessa vuosikymmeniä sitten. Tuttuutta ja tarttumapintaa oli riittämiin, mutta nuori ja raivokas rokkienergia synnytti kaiken uudelleen. Biiseistä erotin erittäin hyvän version bändin eka sinkusta: One Rizla ja myös kappale Concrete jäi keikalla plus-merkkisesti mieleen. Toisaalta tällaisessa yhtä tunnetta olevassa rokkikeikassa biisien erottaminen toisistaan ei ollut kovin tärkeää. Shame naulasi musiikillisen pointtinsa tehokkaasti yllättävänkin nuorekkaan yleisön otsaan.

Rod Stewart - Foolish Behaviour

En tiedä voiko lomapäivän viimeisiä arvokkaita tunteja viettää turhemmin, kuin syventymällä Skotlannin kähistelijän Rod Stewartin tuotantoon. Kun noita vinyylejä näyttää hyllyssä olevan aimo kasa, lähempänä 20 kappaletta. Ennen kaikkea syventymällä Rodin kehnoimpiin plattoihin, 70-luvun loppuun ja 80-lukuun. Niin, ehkä en ole täysin kartalta pudonnut, sillä Rod on julkaisemassa ihka uudenkin levyn Blood Red Roses(18), kolmas omaa tuotantoa sisältävä levy viiden vuoden sisällä. 2000-luvun alku meni enimmäkseen American Songbook - sarjan cover-biiseissä.

Nyt käsissäni on yksi alekaukaloiden riesoista, Rodin ensimmäinen kunnon floppi-levy Foolish Behaviour(80). Levy jonka olen joskus ehkä eurolla ostanut ja se on lymyillyt levyhyllyni kätkössä vuosikymmeniä, ei ole ollut mitään syytä ja motivaatiota kuunnella sitä. Miksiköhän? Sitäpä täytyy oikein tosissaan miettiä. Hämmästyin (tottakai), kuinka hyvä levy on kyseessä (olenko kuullut tämän repliikin aiemmin?). Ironia sikseen. Nähtävästi 70-luvun hyvä pöhinä ja laadukkaat musaveikkoset Rodin ympärillä ovat jatkaneet laatua 80-luvun puolelle. Varsin kovasta ja hittipitoisesta albumikimarasta: Atlantic Crossing(75), A Night on the Town (76), Foot Loose & Fancy Free (77) ja Blondes Have More Fun (78) on vaikea pistää paremmaksi, mutta ihan kuunneltavaa musaa on eksynyt tälläkin lättyselle. Passion on kuumahko pikkuhitti, Oh God, I Wish I Was at Home Tonight keinuu kelttisävyin, tutulla, mutta verevällä tavalla. Muukin levy keinuu ja rokkaa mukavasti. Vaan riittääkö pelkkä mukava?

Seuraava levy Tonight I'm Yours(81) oli kriitikoidenkin mieleen ja Body Wishes(83) sisälsi jättihitin Baby Jane, vaikka levyä pidetäänkin Rodin huonoimpana. Camoulflage(84), Every Beat of My Heart (86) ja Out of Order (88) ovat kaikki levyhyllyni täytteitä, ihan kelpo levyjä kai, mutta mikään ei ole saanut minua kunnolla näihin tekeleihin tutustumaan. Katson ensiksi minne levyt Foolish Behaviour (80)ja Tonight I'm Yours(81) minut vie.

Rod Stewart on ikäisekseen (73v) harvinaisen viriili artisti, levyjä ja keikkoja pukkaa edelleen kiitettävästi. Ihan uudessa Uncut-lehden haastattelussa Rod kertoo urastaan ja siitä kuinka siekailematta hän nautti tähtenä olostaan 70-80-luvun kohinassa. Tässä näytteenä suorastaan mattinykäsmäistä tähtiposeerausta 80-luvun alusta. Jos jaksat katsoa videon loppuun, niin lupaan lahjoittaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle jonkin Rodin vinyylin kokoelmastani.