Eppu
Normaali saapui tuoreeltaan Tampereella Ratinassa sinfoniaorkesterin kanssa
soitetun 40-vuotiskeikan jälkimainingeissa myös Helsingin Hernesaareen. Se
tarjoili tasaisen varman keikkakokemuksen soittaen tutun hittikatraan lomassa
myös muutaman pirteämmän harvinaisuuden.
Eppu
Normaalia tuskin voi kutsua aliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta on vaikea löytää
syitä miksi se olisi kellekään relevantti asteikolla, jolla artisteja
nykypäivänä arvioidaan. Yhtye kärsii monien aikalaistensa tapaan vuosikymmeniä
jatkuneesta vakavasta radiosoittotasapäistämisestä. Aivan kuin jossain YLEn
takahuoneessa olisi aikoja sitten yhteistuumin valittu joukko viisuja joiden on
uskottu nyt ja ainiaasti tyynnyttävän katajaisen kansan Eppu Normaali-nälän
(”Radio” soi nykyään kummallisena etiäisenä bändin omasta kohtalosta).
En liene
ainoa, jolle radioaaltojen täytteenä vuodesta toiseen soivat ”Tahroja
paperilla”, ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” ja ”Njet, Njet” eivät edusta
sitä yhtyeen ihan kirkkainta antia. Eppu Normaalilla on neljätoista
studioalbumia kattavalla urallaan paljon osumia, joista monet olisivat
paremmasta syystä päätyneet standardeiksi, elleivät olisi jääneet
kuorolaulettavampien veljiensä varjoon. Se on sääli, sillä sinänsä hyvin
toimivien rakkauslaulujen lisäksi bändi kirjoitti liudan kappaleita joiden
tekstit ovat yhä parhaimmillaan nerokkaita ja jatkuvasti ajankohtaisia; joka
sukupolvella on omat ydinonnettomuuskokemuksensa ja kauhnauksensa
vallanpitäjien kanssa.
Vaikka
Hernesaaren keikalla näki joitain myös nuorempaa väkeä, vaikuttaisi
sukupolviviikate leikanneen voittopuolisesti alle kolmikymppiset kuuntelijat
yleisöstä. Jo 90-luvulta jatkuneen varsin harvan levytystahdin ja
itsepäisen tasapäisillä soundilllisilla urillaan kulkevan soitannan vuoksi bändi
tuskin on haalinut pariin vuosikymmeneen montakaan sellaista fania, jolle Eput
ei olisi tullut ikäänkuin verenperintönä omilta vanhemmilta tai naapurin
Makelta. Yhtyettä olisi vaikea kuvitella edes ns. perinnekiintiöksi Flow’n
päälavalle. Se paikka on varattu J.Karjalaisen Ja Kauko Röyhkän kaltaisille
artisteille, jotka ovat olleet halukkaita myös tyylillisiin irtiottoihin sekä
yhteistyöhön modernimpien artistien kanssa.
Sony
records on kuluvan vuosikymmenen aikana julkaissut kaksi ”Eput Rautaa”-kokoelmaa,
joilla sekalainen joukko suomalaisia nuoremman(kin) polven artisteja tulkitsee
Eppujen kappaleita. Muutamaa valopilkkua, kuten Egotripin jo 90-luvulla
coveroimaa Lautturia lukuunottamatta tulkinnat ovat suhteellisen
tyhjänpäiväisiä eivätkä juurikaan tarjoa potentiaalisille uusille diggareille
yriittävästi tarttumapintaa tai syitä innostua Eppu Normaalista.
Karjalaisen
ja Röyhkän tapaan Syrjän veljekset ovat ainakin toistaiseksi kieltäytyneet
yleisesti kultakaivokseksi osoittautuneista Vain Elämää -sarjan kausista.
Ilmeisesti keikat, AV-talo Akun Tehdas ja teostotulot tuottavat siinä määrin
rahaa koko bändin jäsenistölle, ettei koko kansan emotionaaliselle itkumuurille
ole ollut tarvetta kavuta. Hyvä niin.
Syy
vankkaan museoitumiseen on kuitenkin pitkälti myös bändin itsensä - se ei tee
itselleen palveluksia soittamalla yhäkin hämmästyttävällä tarmolla ja varsin
tyytyväisenä esimerkiksi Baarikärpästä humaltuneelle yleisölle vailla ironian
häivää. Myös sen kulttuurilliset viittaukset ovat internet-asteikolla
kivikautisia. Voisiko jälkijättöisyyttä korostaa järeämmin kuin
Kummeli-huumoriryhmän spiikkaamalla sisäänjuontonauhalla? Ratkaisu on
kyseenalaista sikälikin, että Eppu Normaali on aina osannut tuottaa itse oman
huumorinsa. Sen ulkoistaminen aiheuttaa vuonna 2016 tarpeettomia myötähäpeän
väristyksiä.
Saapuessamme
keikkapaikalle Hernesaaren päätyyn oli Helsingin edustalle kerääntynyt
reippaasti uhkaavannäköistä pilvimassaa, joka repesi sateeksi vasta ”Voi kuinka
me sinua kaivataan”-kappaleen aikana. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi.
Hetken kestänyt rankkasade toi asiaankuuluvaa dramaattista painoa biisille,
jonka lyriikoissa kuvaillaan maailman merten kiehuntaa.
Hernesaari
on tällä hetkellä kummallinen sekoitus tehdashalleja, Löyly-saunan modernia
arkkitehtuuria ja keikkapaikkamme rättikattoisia kaljatelttoja. Koristaapa
seutua myös vanhasta proomusta tehty beach volley -kenttä.
Itse
keikkalava on sympaattinen puusta kyhätty laitos, jolle ei big bandia istuteta
(Hernesaaressa onkin toistaiseksi painotuttu ymmärrettävästi EDM-keikkoihin).
Viisijäseniselle Eppu Normaalille lava oli kuitenkin kooltaan juuri sopiva.
Välitöntä tunnelmaa tuki osaltaan se, että yleisöllä on pääsy aivan lavan
reunalle.
Olen
aina kokenut jonkinlaista lapsellista ylenkatsetta VIP-alueelle vapaaehtoisesti
suuntaavaa väkeä kohtaan. Uskon nyt ymmärtäväni VIP-karsinoiden merkityksen.
Kyseessähän on nerokas järjestely, joka palvelee kaikkia. Jako VIPpeihin ja
normaaleihin tavallaan toteuttaa proggressivisen verotuksen periaatetta; ne,
joilla on varaa, maksavat suuremman osan kokonaiskustannuksista ja kiitokseksi
tästä heidät ohjataan kauemmas rahvaasta ja lavanedustasta nauttimaan
ylihinnoitellusta Moetista ja kohotetusta itsetunnosta. Tavalliselle
musiikinystävälle jää täten enemmän tilaa lähempänä bändiä ja hänen rahallinen
panoksensa jää pienemmäksi (iloisena yllätyksenä keikalle pystyi ostamaan myös
opiskelijalippuja).
Torstai-illalle
sijoitettu keikka alkoi vain hieman ilmoitetusta kello kahdeksasta myöhässä ja
kesti vajaat kaksi tuntia. Sellaisenaan se oli mukava kokonaisuus arki-iltaan,
vaikka Ratinan keikan tuplasti pidempi settilista selvästi oli antanut tilaa
harvinaisemmalle biisiainekselle.
Hernesaaressa
joukosta erottuivat ”Pidetään Ikävää”, ”Linnunradan laidalla” ja
henkilökohtainen illan kohokohtani ”On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa”.
Hoikassa kuosissa kolmen kappaleen ajan yhtyeen kanssa esiintynyt Iiro
Rantala puhalsi henkeä jopa ”Murheellisten laulujen maan” piano-osuuksiin,
saaden kappaleen kuulostamaan tuoreelta. Eppu Normaali soitti hyväntuulisesti
ja varmasti. Martti haki tuttuun Pete Townshend-tyyliin ilmaa alleen lähes
jokaisen kappaleen lopetuksessa, ja jatkoi jutustelua vain vähän hengästyneenä.
Vuosi 2016 on niittänyt suuria muusikoita enemmän kuin tuskin kukaan uskoi.
Eppu Normaalin aikoja sitten raitistuneet jäsenet ovat vielä kuudenkympin
hujakoilla hyvässä iskussa, ja heidän on helppo nähdä keikkailevan vielä
ainakin vuosikymmenen ajan. Uskoisin että 50-vuotistaiteilijajuhlalle olisi
sillekin tilausta.
Vieraileva kirjoittaja: V-Hound