Rokin viimeinen vuosi 2016. (Rokin lähtösavut, osa.2)

Se on nyt virallista. Rokin viimeinen vuosi on 2016, sen jälkeen suuren rokkenroll-jousen jännite raukeaa ja jäljelle jää vain puolivillaista apatiaa. Miksi näin, nyt perusteluja kehiin hyvä mies? Rokkihan on kuollut jo ajat sitten, se vaarallisuuden tunne on vaihtunut kaupallisuuteen, megakonsertteihin ja oheishärppäkkeisiin. Miksi tästä vauhkoamaan? Ei pelkästään näin, pinnan alla tietenkin kuplii, aina syntyy uutta ja vitaalia musiikkia, uudet sukupolvet pelastavat mitä pelastettavissa on...ja luovat ennen kaikkea uutta musiikkia.

Rokin kulmakiviä seisoo vielä muutama paikoillaan, tänä vuonna on tipahdellut iso kasa kovia nimiä, aina Lemmystä ja Bowiesta viimeisimpään Princeen. Ehkä en juutu nyt tähän ajatusmalliin, että ketä on kuollut ja kuinka se vie taas palan pois isosta musakartasta. Rokin viimeinen vuosi on 2016 koska Rolling Stones tulee julkaisemaan uuden levyn. Sen viimeisen. Vaan onko tämäkään varmaa? Jos niitä tuleekin vielä lisää? Eihän Rollarit voi jatkaa enää levyjen julkaisemista kasikymppisinä? Nyt ukkojen keski-ikä alkaa olemaan 75 vuotta, se lienee rokkenrollin maksimi-ikä? Myös Bob Dylan julkaisee uuden albumin Fallen Angels(16) keväällä samoin Paul Simon albumin Stranger to Stranger(16). Molemmat herrat täyttävät 75 vuotta tänä vuonna ja molemmat jatkavat live-esiintymisiä. Myös Paul McCartney vielä mennä porskuttaa, kesällä tärähtää mittariin 74v. Onko raja sittenkään vielä tässä? Muistamme bluesartistit, B.B.King joka esiintyi liki ysikymppisenä. Edelleen elävien kirjoissa oleva John Mayall, reippaasti yli kasikymppinen ja tekee yhä vain vaikuttavia levyjä ja konsertteja.

Niin, puhuuko enää kukaan muu rokkareiden iästä, kuin harvalukuinen musalehtiä ikänsä selannut nyt keski-ikäinen popnörtti-sukupolvi, johon itsekin lukeudun. Musalehdet ovat lyhyen historiansa ajan asettaneet omia rajoja ja määritelmiä sille, mikä on hyvää ja uskottavaa rockmusaa, missä kohtaa menee artistin parasta ennen päivämäärä. Niin, 80-luvun alussa oltiin erityisen huolestuneita kun Rollarit jatkoivat musiikin tekemistä. Nyt Rollarit ovat edelleen silkkaa rautaa ja livekuntokin pelottavan hyvä. Mick Jaggerin ääni on muuttunut äärimmäisen vähän vuosien aikana, se on ehkä jopa hiukan parantunut 80-90-luvun velttojen vuosien jälkeen.



Syksyyn ja Rollareiden mahdolliseen levyyn on vielä pitkä aika, vaikka viimeiset viisi vuotta on mennyt lentäen omassa henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Mitä jos seuraavat viisi vuottakin menee taas lentäen, mitä silloin kuuluu rokin kulmakiville? Onko Rollareita enää, onko Dylania tai Paul Simonia? Jos tulee kasikymppisten rock-artistien luova kausi, jolloin julkaistaan käsittämättömän kestäviä, syviä, syvältä pophistoriasta ammentavia pop-teoksia...niitä samoja, mitä he ovat jo luoneet, mutta jotain mikä on vielä enemmän. Huh, taidan olla aikamoinen uneksija.

Rokin kulmakivet ovat selkeästi reagoineet ikäänsä ja uransa mahdolliseen loppumiseen,  megakonserttia pukkaa lokakuulle:
http://www.theguardian.com/music/2016/apr/21/roger-daltrey-confirms-megafestival-the-who-rolling-stones-bob-dylan-paul-mccartney-coachella

Marvin Gaye: I Want You

Tämä levy on silkkaa tunnelmaa, kuin yhtä biisiä, I Want You! Metsästin tätä levyä kohtuullisen pitkään, kuten muitakin Marvinin levyjä. Kun löysin yhden levyn, niin jonkin ajan päästä löysin toisen version ja nyt kolmannen. Tämä on levynkerääjän yleinen dilemma ja näin se levyhylly täyttyy, ennen pitkää Huey Lewis ja Boomtown Rats joutuvat komerolevyiksi.

Omistan siis mint-kuntoisen uusintaprässin, originaalin brittipainoksen ja nyt hieman kulahtaneen, mutta enkelimäisesti soivan espanjaversion. Tuntuu kuin jokainen näistä levyistä soisi hieman eri tavalla, kun sisältö olisi hieman erilainen, kuin Marvin olisi luomisvoimissaan tai tuskissaan laittanut markkinoille useita sisällöltään erilaisia I Want You(76) albumeista ja vasta nyt huijaus on paljastettu.

Tämä on vain houreista mielikuvaani, pääni keksii omiaan, mutta jotain todenperää väitteessäni on, sillä uusintaprässiltä puuttuu biisi I Wanna Be Where You Are, joka on kahdella muulla painoksella. Wikipedia ei puhu mitään tämän puolesta. Hmmh. Mutta joka kerta kun yritän alkaa tarkemmin kuuntelemaan levyjen yksittäisiä biisejä, niin levyn kuuma keskipäivän tunnelma vie mukanaan. Uskomaton levy, uskomatonta musiikkia ja soittoa. Nyt kuuntelen tätä espanjaversiota, tunnen melkein kesätuulen puhaltavan ikkunasta, hien kohoavani kainaloon, kissaeläinten raukean läsnäolon, oudon paksun savun leijailevan viattomaan rivitaloasumukseeni...eijeijei, en ole sellaisia poikia. Se on vaan tämä musiikki, voi luoja kuinka Se saa miehen TUNNELMIIN!

Puuh, yleensä yritän välttää isoja fontteja, mutta tällä kertaa sorruin, pahoitteluni. Ja vitut. Nyt taas mennään. Marvinin äänen lisäksi soitto on myös aivan jumalaista, tämä levy on sinun kuultava, jotta voisit ymmärtää, nämä levottomat sanani eivät ole ehkä paras johdatin, mutta timanttineula ja musta muovi vie sinut ekstaasiin, se MOTOWNIA beibe, lupaan ettet jäät kylmäksi, kun lasket suojauksen tämän tumman miehen voimakkaan hedonistiselle karismalla, joka itseriittoisessa vaikerruksessaan vie sinut jumalien äärelle. Valitset vain omasi.

Sinulla on ehkä What's Goin' On(71) 180 gram vinyylinä kotona ja luulet, että se riittää. Se EI riitä. I Want You(76) osuu suoraan 70-luvun kuumimpaan kohtaan, turvonneen soulin, elintasogrooven ja diskon kiimaiseen hermonappulaan. Sanovat, että tämä on helpoiten löydettävä Marvinin levyistä. Jos näin on, niin löydä se!

https://www.youtube.com/watch?v=ZcS7siNLNnM

Richmond Fontaine Duo. Telakka. Tampere. 6.4.2016.

Kevätpölyä, selittämätöntä flunssaa, väsymystä, on siis koiran lähdettävä liikkeelle, pitkällä nenällään nuuskaista keväisiä tuulia, onko sellaisia? Kohteena on Telakka-ravintola Tampereella ja illan amerikkalaiset alt-country-artistit Fernando ja Richmond Fontaine Duo. Kun saavun paikalle, niin Fernando on kerennyt soittaa settiään puolitoista minuutta kertoo ovimies. Telakka on puolityhjä ja vapaan istumapaikan löytää helposti. Istuessani tyhjään pöytääni saan katsekontaktin ns. keikkojen levymyyjään, olutta leppoisasti siemailevaan ja hyvin tavanomaiseen mieheen. En tuolloin arvannut, että kyseessä oli illan pääesintyjän Richmond Fontainen laulaja/lauluntekijä Willy Vlautin.

Fernando, toinen näistä Portlandin alt-country-suuruuksista heitti tiiviin puolen tunnin mittaisen keikan, jossa Fernandon laulua ja akustista kitaraa säesti Richmond Fontaine Duon toinen osapuoli, kitaristi Dan Eccles. Alkuun keikka kuulosti jotenkin tavanomaiselta, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyi ja varsinkin aivan viimeinen kappale Angel of Death pysäytti koskettavuudellaan. Keikan jälkeen vaihtaessani pari sanaa itse artistin kanssa, kuulin kyseisen kappaleen pitävän sisällään paljon henkilökohtaista merkitystä. Keikka olisi vielä voinut kestää jonkin aikaa, sillä tunnelma alkoi vasta muodostua. Levyltä kuunneltuna Fernandon uusin albumi Leave The Radio On(15) tähtivieraineen(mm. Peter Buck) kuulostaa paljon kliinimmältä kuin Telakan intiimiksi tiivistynyt tunnelma.

llan pääartisti polkaisi oman keikkansa käyntiin vähän ennen kymmentä. Richmond Fontainen biisit ovat tarinoita tavallisesta elämästä ja useimmiten vähän laitapuolen suuntaan kallellaan. Hyvin useissa lauluissa päähenkilö on joko eronnut mies tai nainen, joka haikailee menneen perään. Myös useissa kappaleissa toistui sana: abandoned, eli paljon paljon hylättyjä ihmiskohtaloita näissä lauluissa käsiteltiin.

En ollut siis aiemmin kuullut nuottiakaan kummankaan artistin tuotannnosta. Tähän nähden ilta meni komeasti plussan puolelle. Fernando voitti intiimissä otteessaan, mutta Richmond Fontaine Duo voitti laulujen sisällössä. Vokalisti Willy Vlautin kertoi omakohtaisia tarinoita biisien väleissä ja tätä kautta syvensi hidasoutuisten kantrirockbiisien sanomaa. Illan parhaimmistoa oli uuden levyn You Can't Go Back If There's Nothing to Go Back To(16) ässäbiisit Wake up Ray ja Tapped out in Tulsa ja A Night in the City.  Myös hieno Merle Haggard-cover toimi mainiosti, jonka nimeä en nyt vaan muista. Samaisena iltanahan tuli tieto Outlaw Countryn legendan Merle Haggardin kuolemasta, jäi hieman epäselväksi, että oliko tieto tavoittanut jo illan artistit? Epäilen, että ei ollut vielä.

Tämän tyyppinen kantrirockmusiikki ei taida olla kovin suosittua Suomessa tahi Tampereella, kun miettii vähäistä yleisömäärää. Toisaalta jos keikalla olisi ollut vaikka Jayhawks tai Ryan Adams, niin täyttöaste olisi ollut erilainen. Musiikilliseltaan laadultaan Fernando ja Richmond Fontaine eivät paljoa häviä näille isommille kantrirock-nimille.

https://open.spotify.com/album/7rimmTSj7XOK3BiW9zcvBv

Raapaisu Ateenan levykauppoihin

Muistan olleeni ennenkin tässä tilanteessa, jossa kävelen pitkin kaupungin kuumia katuja etsien levykauppaa, olen jo aika pahasti väsyksissä, vesipullo on kohta juotu ja aurinkorasvaa ei tullut mukaan. Tällä kertaa olen Ateenassa Kreikassa ja kohteenani ennen matkaa hätäisesti googlaamaani: Vinyl City Records- niminen levykauppa, joka netin kuvien ja esittelyn perusteella vaikutti sopivan rouhealta paikalta, eli mustaa muovia on lattianrajasta kattoon asti.

Kauppaa ei vaan tahdo löytyä millään, mietin jo monen otteeseen urakkani järjettömyyttä, mitä minä jo vanha mies itseäni kiusaan, jos pysähtyisin johonkin paikalliseen kahvilaan ja ottaisin rennosti. Mutta ei se käy, on löydettävä perille, kerta leikkiin on lähdetty. Kysyn neuvoa kadun varressa olevasta kosmetiikka-liikkeestä. Heikolla englannilla varustettu nuori nainen puistelee hymyilleen päätään; ei ole mitään levykauppaa!

Bang! Levykauppa onkin toisella puolen katua. Kovin vähän nainen tiesi asiasta. Ensisilmäys näyttää lupaavalta: mustaa muovia on aika helevetisti. Alan tonkimaan väsyneenä ja jalkojani samalla kevyesti venytellen vinyylilaareja. Heti isken näppini kahden euron laariin, joiden edustus täyttää noin puolet liikkeen levytilasta. Valikoima on lievähkö pettymys, aika oletettua kamaa, halpaa jenkki-lättyä: Judy Collinsia, Harry Chapinia ym. ym. Itseasiassa täydennän Harry Chapin valikoimaani oivalla Heads and Tales(71) plätyllä, kylkeen tulee seuraksi The Facesin: Long Player(71). Tämä on löytö kahdella eurolla. Myös Jim Crocen: I Got a Name(73) ja Wizzardin: Eddy and The Falcons(74) ovat kivoja löytöjä. Kauppareissuni kruunaan New Orderin: Techniquella(89) josta maksan kokonaiset kahdeksan euroa. Kun kysyn myyjältä lisää New Orderin levyjä? Vastaus kuuluu: "I Don't Know a Band". Selvä.

Toinen Ateenalainen levykauppa jossa kerkeän käymään reissun aikana on läheltä Monastirakin Metroasemaa löytyvä Zaharias Records. Alku on lupaava, kaupan edessä on laareittain euron kamaa. Päällimmäisinä näkyy olevan muun muassa CCR:n : Pendulum ja Alice Cooperin: Killer. Mutta, itse levyt ovat luokattoman huonossa kunnossa. Jätän väliin. Sen sijaan euron kasasta napsaisen mukaan kaksi ihan ookoo kunnossa olevaa vanhaa Canned Heat - albumia. Tosin näidenkin levyjen sisään on kulkeutunut melkoinen kerros mustaa pölyä, mutta levyt ja kannet saan soivaan kuntoon Suomeen palattuani.

Kun pääsen liikkeen sisäpuolelle, niin silloin vasta levytaivas avautuu, noh ainakin melkein. Kaupassa hyvin kattava valikoima vähän kaikkea rokin saralta. Hintalaatukaan ei ole kovin paha, aina parista eurosta kahteen kymppiin. Mikään ei ole ylihinnoiteltua, mutta joukosta löytyy aika paljon ns. nuhjuista kamaa, eli kannet ovat huonossa kunnossa ja levyjä ei ole puhdistettu. Huomaan, että levymyyjät runttaavat aika ronskilla otteella levyjä sisäpusseihinsa, tietynlainen hellä kosketus puuttuu. Näin ollen hinta-laatusuhdekin heittelee, vaikka tyrmääviä löytöjä on tarjolla.

Osattomaksi en missään nimessä jää kaupan tarjonnasta. Löysin pitkään etsimäni John Entwistlen sooloalbumin: Whistle Rhymesin(72) seiskalla. The Who:n Live at Leedsin (70) löysin kuudella eurolla ja Little Featin ilmeisen originaalin albumin: Little Feat(71) kympillä.  New Orderiakin lähti kahden kohtuuhintaisen maxisinkun verran: Touched By Hand Of God ja Fine Time. Molemmat brittipainoksina. Zaharius recordsin kruunasi toisen päivän ostokset kaupan jazz/soul-osastolla, kaksi myöskin pitkään jahtaamaani Bill Withersin albumia: Making Music(75) ja 'Bout Love(78). Toinen femmalla ja toinen kympillä.

Kaiken kaikkiaan Ateenan reissuilta tuli napsaistua mukaan rapiat 15 levyä. Olin kohtuullisen maltillisella tuulella, sillä kaiken piti mahtua käsimatkatavaroihin ja hyvinhän ne mahtuivat. Tosin Zararias Recordsin myyjä kerkesi jo epäilemään minua trokariksi. Hauska ja erehdyttävästi Sammy Hagaria muistuttava äijä, joka oli käynyt Suomessakin 30 vuotta sitten jossain festareilla muttei muistanut missä. Pienenä huomiona sanottakoon, että levykaupassa oli ainakin puolenkymmentä ns. pikku apulaista, jotka kirjasivat pieneen muistivihkoon kaikki asiakasostokset. Juuri näiden kynähommien takia, levyjen ostotapahtuma meinasi kestää naurettavan pitkään. Alla pieni soittolista Ateenan löydöistä:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/49e75k5jNt5HsgvFXew7AY