Rokin laatuheeboja - Paul Westerberg

The Replacements oli kova sana 80-luvulla, suomalaiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi kilvan kehuivat bändin laadukasta albumikimaraa: Hootenanny(83), Let It Be(84), Tim(85) ja Pleased To Meet Me(87), jotka myös komeilivat kriitikkoäänestysten kärjessä valitessa vuoden levyjä, mutta ostavalle kansalle bändi jäi hivenen tuntemattomammaksi.
Tämä ehkä Minneapoliksen paras rokkibändi yritti suurempaa suosiota valtavirtaa kosiskelevilla albumeillaan: Don't Tell A Soul(89) ja All Shook Down(90), mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Kyseiset albumit ovat myös ainoat jotka itse omistan. Don't Tell A Soulin(89) taisin ostaa Epesin alennusmyynnistä 90-luvun alussa.

The Replacements on toiminut yhtenä isona esikuvana ns. alternative-rockin synnyssä. Sanotaankin, että bändi on antanut vaikutteita monelle nykyrokkarille. Tosin The Replacements on lainannut paljon esmes Rollareilta, Lou Reediltä ja The Clashilta. Noita laadukkaita alkupään levyjä ei ole tullut sitten hommattua, syynä esmes jo pilviin kohonneet vinskyjen hinnat. Minkään spotikan kautta näitä lättyjähän en ala diggailemaan, koska ähkyhän siinä heti tulee.



Itseasiassa suurempi kiinnostukseni olikin bändin nokkamiehen Paul Westerbergin soolourassa. Westerberg sai lentävän startin uralleen The Singles(92) leffan soundtrackin kahdella tarttuvalla soolonumerollaan: Dyslexic Heart ja Waiting For Somebody, jotka ovat edelleen maistuvia ja romuluisen svengaavia rokkibiisejä.
Tätä seurasi ensimmäinen soololevy: 14 Songs(93), joka aikoinaan noteerattiin kelpo levyksi, mutta käsittääkseni mikään suuri menestys se ei ollut. Itselläkin tuo levy oli samaisena vuonna 1993 want-listalla, mutta jotenkin levy ja koko artisti pääsi unohtumaan miltei vuosikymmeneksi.

Viime kesänä sain pienen Paul Westerberg-kipinän ja tilasin mantereen takaa sekä The Singles(92) soundtrackin, että soolon 14 Songs(93). Vaadittiin vielä pitkä syksy ja netistä tilaamani erinomainen kokoelmalevy: Besterberg - The Best Of Paul Westerberg(03), niin sitten vasta jysähti. Nyt olen pari viikkoa putkeen pyörittänyt näitä omistamiani Westerberg - tuotteita. Olen täysin koukuttunut tähän huojuvaan, mutta herkkäviritteiseen rollarirokkiin. Westerbergin ääni on sopivan svengaava, vähän poikamainen ja pikkaisen räkäinen, sellainen täydellinen rockääni minun makuuni.




14 Songsin(93) jälkeen Westerbergiltä on tullut tasaiseen tahtiin soololevyjä, joista mainittakoon muun muassa varsin kelvolliset levyt: Eventually(96), Stereo(02) ja Folker(04). Vuonna 2008 Westerberg julkaisi kotisivuillaan pelkästään ladattavan levyn nimeltä 49 00(08), jonka nimi juonsi levyn minuuttimäärästä. Levystä ei julkaisu mitään biisilistaa, niimpä fanit joutuivat itse päättelemään biisien nimet. Tämän jälkeen Westerberg on kai julkaissut lisääkin näitä omakustannelevyjä ja jotain filmimusaakin. Ympyrä on taas sulkeutumassa sillä pari vuotta sitten Westerberg kasasi toisen alkuperäisjäsenen Tommy Stinsonin kanssa The Replacementsin uudelleen ja bändi on tehnyt livekeikkoja ja yhden ep-levyn Song For Slim(13). Jostain luin, että The Replacements kokopitkääkin oltais tekemässä tai suunnittelemassa. Nähtäväksi jää tuleeko sellaista?

Loppuun vielä kysymys(ilman googletusta tietty), missä bändissä kitaristi Tommy Stinson on viettänyt viime vuosikymmenet?

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

The New Basement Tapes - Lost On The River

Syksy ei ole paljastanut kovin montaa antoisaa musiikkiäänitettä. Mutta yksi merkittävä on löytynyt, se on The New Basement Tapesin: Lost On The River(14). Mikä ihmeen pumppu se tällainen on?

T Bone Burnettin tuottama The New Basement Tapes: Lost On The River -albumi on projekti, jonka takana on tunnettujen muusikoiden kollektiivi: Elvis Costello, Rhiannon Giddens, Taylor Goldsmith, Jim James ja Marcus Mumford. Albumi perustuu vähän aikaa sitten löydettyihin käsinkirjoitettuihin Bob Dylan -teksteihin, jotka Dylan kirjoitti 1967 työstäessään The Basement Tapes –albumiaan.
Albumin kappaleet tehtiin kahden viikon aikana Hollywoodin Capitol studioilla.


Kyllä vaan, Dylanin vanhoihin teksteihin perustuvan kollektiivin Lost On The River on vallan mainio kuuntelulevy. On selkeästi eduksi, että asialla on ollut viisi vahvaa ja sopivan erilaista muusikkoa, jos tämä olisi pelkästään Elvis Costellon säveltämä ja laulama levy, väittäisin että nautinto ei olisi yhtä vahva mitä nyt. Musiikillinen vaihtelu pitää mielenkiintoa yllä, mutta samanaikaisesti on tunne, että tässä soittaisi yhtenäinen bändi. Löyhä ja ehkä lähin vertailukohta on legendaarinen The Band, jonka kanssa Dylan väänsi aikoinaan nämä originaalit, levylle asti ehtineet Basement Tapes-veisut.



Kappaleet ovat, väittäisin jopa, erinomaisia ja kuuntelua kestäviä. Ensimmäisesi tajuntaan iskee Marcus Mumfordin laulama Kansas City. Biisi on hyvin tarttuva ja enkä osaa sanoa onko sen ansio enempi Dylanin tekstissä vaiko Marcus Mumfordin hienossa melodiassa. Saman ajatuksen ääreen tulen melkein jokaisen kappaleen kohdalla, onko biisin hienous Dylanin ansiota vaiko tämän loistavan jatkotyöstön, tekstiaihioista on väsätty väkeviä ja sovituksellisesti rikkaita kokonaisia biisejä.






Mumfordin lisäksi My Morning Jacketin solisti Jim James loistaa kappaleessa Nothing to It ja Taylor Goldsmith(who the hell is that?) tarttuvassa Card Sharkissa. Levyltä löytyy yhteensä 20 kappaletta, 74 minuuttia musiikkia, mutta levy ei tunnu lainkaan ylipitkältä, kiitos musiikillisen vaihtelun. Todella hienoja ovat myös naisartisti Rhiannon Giddensin tulkitsemat veisut Spanish Mary ja Duncan and Jimmy. Oikeastaan levyltä ei ole paljoakaan heikkoja veisuja, vaan se on loppuun saakka varsin nautittava kokonaisuus. Tai noh, Elvis Costellon osuuksista pidän jostain syystä vähiten, Elvarin laulumaneerit lienee tutuimpia ja näin ollen raikas yllätyksellisyyden tunne on vähäisempi.


Levy on ollut itselleni marraskuun pelastus, energiaa pimeisiin ja harmaisiin päiviin. Levy on soinut autossa työmatkoilla, kotona lastenhoidon ohella ja aina se on löytänyt paikkansa. Levy sai minut myös tutustumaan Jack Mumfordin hienojen tulkintojen kautta Mumford & Sons - bändin tuotantoon, joka näppituntumalla tosin häviää tälle plätylle vähintäänkin 6-0.
Käsittääkseni The New Basement Tapes - kollektiivi levytti yli 40 kappaletta, joista nämä 20 valittiin levyllä. Huhujen mukaan kakkososakin olisi tiedossa jossain vaiheessa. Sitä odotellessa.

Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.

Syksyn pudonneet omenat

Epäilen, että iso osa syksyn musaomenista on vyörähtänyt kellarin pimeään silmään, vainukoiran korvieni ulottumattomiin. Vihi-Veikkona olen oman kapenevan arkiaikani puitteissa etsiskellyt syksyisiä musaherkkuja. Vinyylisoitin on ollut vähällä käytöllä, spotikka, mp3 ja perus-ceedeet ovat toimineet musalähteinäni. Itseasiassa olen ollut jo pitkän tovin lp-levyjen ostolakossa, noh, mitä nyt reilun kuukauden, mutta allekirjoittaneelle se on melko kova saavutus.

Spotify on tarjonnut varsin mukavasti uusia ilmestyneitä rokkiplattoja, mutta ei aukottomasti. Pieniä harmillisia puutteita löytyy, Ty Segalin uutta ei löydy, kuten ei myöskään juurikaan Bob Segeriä. Heh, siinäpä vasta kaksi varsin erilaista artistia, joilta molemmilta on ilmestynyt ihka uusi studioalbumi. Ty Segalin Manipulator(14) otti valmistuakseen kokonaiset 14 kuukautta, joka on varsin pitkä aika ottaen huomioon kuinka tiuhaan tahtiin Segall on tehtaillut plattoja lähivuosina. Niin, mikä ihmeen Ty Segall? San Franciscolainen garage-rokkari kera T.Rex ja punkkivivahtein. Äkkiseltään vähän valjua, mutta tarkemmin kuunneltuna varsin tiukkaa ja energistä kamaa. Itsellä on ollut viime viikkoina juoksumusana Ty Segall Bandin: Slaughterhouse(12), joka on varsin tiukka garage-punkkislevy, jossa aidon rähinän ja fiiliksen haistaa. Uutukaisella Manipulatorilla(14) on taas tällaista perinteisempää altsu-herkistelyä:



Palataan vielä aiheeseen Spotify. Täytyy myöntää, että en ole saanut toimintoa kunnolla haltuun. Tulee sellainen karkkikauppaefekti, musaherkkuja on ihan järjettömästi, että lamaantuu tarjonnan edessä tai vetää harkitsemattomasti itsensä tukkoon. Musa ei oikein maistu niin hyvältä, kun sen saamisessa ei ole mitään haastetta. Homma on liian helppoa. Levytkin tulee kuunneltua jotenkin puolihuolimattomasti kaiken muun toiminnan taustalla. Noh, lenkillä spotikka on varmaan ok, mutta toistaiseksi olen käyttänyt lenkkisoittimenani vanhaa kahden gigan mp3-soitinta, jossa kuuntelen kuukauden parin verran 7-8 huolella valittua uutuusplattaa. Esmes viime talvena tällaisen pitkäaikaisen toiston kautta aukesi muun muassa The Flaming Lipsin uhkaavan hieno: Terror(13).

Mitä tästä opimme, kuuntele aina ja huolella fyysistä äänitettä, eli lp-levyä. Saat koko paketin, et hajanaisia säveliä, helposti paljouteen hukkuvia biisukoita. Niin, toisaalta olen tullut siihenkin tulokseen, että tuota tolkutonta muovinhaalimista pitää välillä huolellisesti arvioida, että onko järkee vai ei? Musiikki on muodoltaan aineetonta, miksi se pitäisi omistaa äänitteinä? Eikö pelkkä musiikin kuuleminen riitä? Vittuun myöskin hifistelyt, ei äänenlaadulla ole oikeasti mitään merkitystä jos musa on hyvää. Muistan kesän 1994, jolloin kuuntelin aika huonolaatuiselle c-kasetille äänittämääni Rollari-kokoelmaa, haikean krapulaisessa olotilassa Pudasjärven Jyrkkäkosken Juhannusfestareiden aamuna, kokoelma toimi kuin tauti, hiveli nuoren miehen sieluni jokaista(silloin olemassa olevaa) sopukkaa. Nykyään noita "sielun sopukoita" on tullut muutama lisää ja pari vanhaa on hautautunut ajan alle, hyvä niin.

Palataan tähän syksyyn ja uutuuslevyihin. Leonard Cohenin jo erinomaisesi kehuttua Popular Problemisia(14) olen kuuntelut säästeliäästi, koska tähtäimessä on vinyyli ja pukinkontti, sitten joulupyhinä oikein olan takaa. Vanha vauhtiveikko Billy Idol julkaisi myös uuden albumin: Kings & Queens Of The Underground(14). Niin, kuuntelussa on, empä osaa vielä kehua, en haukkuakaan. Annetaan aikaa. Ääni entisensä, karhean poikamainen töröhuulituulahdus. Kuunnelkaapa huvikseen herran vanhaa Rebel Yelliä(83), hämmästyttävän hyvin on kestänyt aikaa näinkin puhkikulunut hittilätyskä.

Neil Young ei myöskään malta olla julkaisematta uutta albumia tänä syksynä. Marraskuussa saa päivänvalon ties kuinka mones Young-levy: Storytone(14). Kyseessä orkesterisovituksin kuorrutettu sooloalbumi. On mielenkiintoista kuulla, että käsittelevätkö levyn biisit Neilin eroa pitkäaikaisesta vaimostaan ja muusastaan Peggystä?
AC/DC:n uutukainen saa päivänvalon lokakuun lopussa. Sen nimeä en edes viitsi googlata tähän, eiköhän se ole juuri sitä samaa peruspäkkyrää kuin aiemminkin, vai mitä olette mieltä tästä levyn ensimmäisestä maistiaisesta:

Ryan Adams - Kantrirokin huutavin haava.

Löysin Ryan Adamsin vuonna 2001 katsoessani jo ajat sitten kuopattua Moon Tv:ta. Ruutuun ilmestyi mustavalkoinen musiikkivideo, jollain kömpelöllä tavalla svengaava veisu Answering Bell osui ja upposi heti tuolloin hyvin levottoman lihani syvimpään sopukkaan. Meni päiviä, ehkä viikkoja ennen kuin sain selville artistin nimen. Tässä kohtaa kiitän blogikollegaani A-Houndia joka ohjasi minut Ryanin tuhdin kakkosalbumin: Gold(01) pariin.



Ryanin musiikki täytti tuolloin täydellisesti levottoman poikamiestilani. Musiikki oli pelkkää vuotavaa haavaa, katkeransuloista ja letkeästi svengaavaa. Käytän usein ja mielelläni termiä "haava" kun puhun ns. syväluotaavasta musiikista. Mitä tällä oikeasti tarkoitan, tiedänkö sitä oikein itsekään? Mietitään ja avataan. Tehdä musiikkia haavasta on jonkin sisimmän ehkä vaurioituneen kohdan paljastamista, että kaikki ei ole ihan hyvin, että on sattunut ja mahdollisesti juuri nyt sattuu vielä enemmän. Eikä siinä kaikki, tämä pohjakosketus on jo totuttu ja jopa tavoiteltava, bluesiin voi rakastua, siihen katkeransuloiseen toivottomuuden syleilyyn...ja loppujen lopuksi se kantaa eteenpäin, sävyttää elämää syksyn syvillä väreillä, antaa elämälle toden tuntua, kohottaa harmaata arkeamme, vaikkakin sisäavaruudesta käsin. Ryanin musiikki on tunnelmaltaan automaattisesti jotain tällaista, vaikka eivät ne tekstit ja biisit ole pelkästään synkistelyä.

Goldin(01) jälkeen Ryan julkaisi albumeja hurjalla tahdilla. Välityöksi tituleerattu Demolition(02) oli täynnä toinen toista hienompia biisejä, varsin aliarvostettu albumi. Vuonna 2003 tiskiin ladattiin Ryanin virallinen rokkiplatta: Rock'n Roll(03) ja umpisyvä Love is Hell(03). Tosiaan, Love is Hell(03) julkaistiin alkuun kahtena erillisenä ep-levynä ja vasta seuraavana vuonna kokonaisena albumina. Jälkeenpäin kuunneltuna ja tarkasteltuna Ryanin alkupään albumit ovat vain ja ainoastaan täynnä toinen toistaan hienompia kappaleita. Julkaisutahti ei syönyt laatua, ei vielä tässä vaiheessa. Kuka muistaa Love Is Hellilta kappaleet: Shadowlands, Please Do Not Let Me Go tai huikean Oasis-coverin Wonderwall? Käsittääkseni Love Is Hellin taustalla on niinkin traaginen asia kuin tyttöystävän kuolema.

Vuoden 2005 alussa tuli tieto, että Ryan Adams aikoo julkaista tänä vuonna 3 albumia, joista ensimmäinen on tupla. Okei, vuonna 2005 julkaistiin albumit: Cold Roses(05), Jacksonville City Nights(05) ja 29(05). Ostin jokaisen näistä albumeista tuoreeltaan ja jokainen niistä on muodostunut minulle rakkaaksi. Jälkeenpäin tarkasteltuna pieni tiivistäminen olisi tehnyt terää, ainakin Cold Rosesille ja Jacksonville City Nightsille. Tähän päivään mennessä Ryan julkaisi vielä muutaman albumin, raitistui, meni naimisiin, julkaisi kaksi kirjaa ja piti parisen vuotta luovaa levytystaukoa(onneksi?)

Yksi suurimpia suruja on se, että en ole Ryanin nähnyt vielä kertaakaan livenä. Suomessa hän on tiettävästi vieraillut vain kerran, vuonna 2002. Ryanin livekonsertit ovat kuulemma omanlaisia tapauksia, improvisaation, tarinoiden ja arvaamattomuuden juhlaa. Nyt kun Ryan Adamsin live-esiintymiset ovat Menieren taudin takia vähäisempiä, niin menneiden vuosien railakkuutta(=sekopäisyyttä) tuskin enää odotettavissa. Tosin uusimmissa haastatteluissa Ryan on kertonut, että Marihuanan polttelu on helpottanut taudin tuomia korva-ongelmia. Niin, en tiedä miten tähän tietoon suhtautuu, muuta kuin it's only rock'n roll, but i like it!

Ihka uusi, tänä syksynä ilmestynyt Ryan albumi: Ryan Adams(14) on hitaanlaisen tutustumisen valossa paljastumassa varsin kelvolliseksi tekeleeksi. Huomaan, että soitan levyä koko ajan enemmän ja biisit alkavat tarttumaan aivolohkooni lopullisen oloisesti. Gimme Something, Kim, My Wrecking Ball keinuttavat näin alkuun mielihyvän venettäni. Uuden levyn vanavedessä Ryan julkaisi toisen "minialbumin" 1984(14), lyhyempiä ja punkahtavampia biisejä sisältävän kokonaisuuden. Ryan Adamsin tuotteliaisuus on välillä pienehkö ongelma, ainakin jos meinaa saada koko tuotannon haltuun. Viime vuosina Ryan on julkaissut Pax Am single - sarjaa, pienen painoksen seiskatuumaisia, jotka on myyty loppuun varsin nopeasti ilmestymisen jälkeen. 2000-luvun puolivälissä Adamsin kotisivuilla oli kuunneltavana 11 albumillista julkaisematonta musiikkia, suurimmaksi osaksi varsin puolihuolimattomasti tehtyä kamaa. Mieleeni jäi Adamsin rap-levy. Noita levyjä kai ei koskaan julkaistu fyysisessä muodossa, ehkä hyvä niin.

Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että olen jättänyt täysin noteeraamatta Ryan Adamsin arvostetun esikoisalbumin: Heartbreaker(00) ja sitä edeltäneen Whiskeytown - bändin levyt. Syy on yksinkertainen. Edelleenkään en ole ottanut Heartbreakeria(00) haltuun, puhumattakaan myös hyviksi kehutuista Whiskeytown - levyistä. Ryan Adams on kantrirokin runsaudensarvi, joka on tähän päivään mennessä saattanut päivänvaloon melkein 20 väkivahvaa levyä sekä runsaasti irtobiisejä ja outoja projektilevyjä siellä sun täällä. Uudelle kuulijalle Adams lienee haastava juuri tämän tuotteliaisuuden takia, mistä oikein kannattaisi aloittaa? Omasta mielestäni Ryanin parhaat piirteet summaa parhaiten ns. välikauden työ Easy Tiger(07). Paljon hyviä biisejä ja tuttua kantrirock-tunnelmaa, sekä muutama saavillinen syvyyttä ja sielua. Jos levy puhuttelee sinua edes osittain, niin suosittelen pitemmän oppimäärän haltuun ottamista.

Ryan teki aikoinaan myös albumin nimeltään Blackhole, joka on edelleen julkaisematta. Kyseessä on Ryanin viimeinen albumi niiltä ajoilta kun hän käytti estotta alkoholia ja humehia. Nettiin vuotaneen version perusteella kyseessä on väkevä levy. Viimeisimmän tiedon mukaan levy julkaistaisiin ensi keväänä Record Store Day:ssa. Sitä odotellessa.

Samuli Laiho, O'Connells, Tampere. 3.10.2014

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, en ole siis kertomassa 2000-luvun suurimmasta suomirockin kyynikosta Samuli Putrosta, vaan vielä pitemmän tien kulkeneesta Samuli Laihosta. Tällä nimellä tässä ajassa jäänee helposti unholaan, kun näitä julkisuuden Samuleita on muitakin.

Laihon Samuli aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun loppupuolella Hearthill-bändin kitaristina. Hearthill julkaisi vuosina 1988-1992 viisi väkivahvaa albumia. Ensimmäisen soololevynsä Laiho julkaisi vuonna 1994. Tuolta Samuli Laiho(94) nimeä kantaneelta levyltä parhaiten jäi yleisön mieliin pieni radiohitti Maria. Esikoisalbumin jälkeen kului vuosia teatterimusiikin parissa, Ismo Alanko Säätiön kitaristina ja osana mainiota Soul Tattoo bändiä vuosina 2004-2008.

Laihon toinen sooloalbumi Aamut(14) sai päivänvalon viime kesänä. Kaikin puolin mallikelpoinen ja hyvillä biiseillä ladattu Aamut(14) lienee pudonnut tähän tyypilliseen uuden suomimusan mustaan aukkoon, levy saadaan nippa nappa julkaistua, mutta myynti jää minimiin. Olen itse kuunnellut jonkin aikaa Laihon uusinta Spotifyn kautta ja enkä pidä sitä lainkaan huonona albumina. Aamut häviää esikoisalbumin rajoja rikkovalle nuoruuden energialle, mutta tuo aimo annoksen  elämänkokemusta mukanaan. Kappaleet Muinainen Laulu, Pellavapää, Rämä Tyttö, Aamut ym. ovat yksinkertaisesti vain hyviä, perinteisiä suomirockbiisejä. Jos vertailukohdaksi otetaan kaima Putro, niin huomattavasti helpommin viihdyn Laihon musiikillisissa maisemissa, jotka ovat mielestäni uskottavampia ja aikuisempia kuin Putron vastaavat.

Pääsin eilen todistaman Samuli Laihon Tampereen keikkaa irkkubaari O'Connelssiin. Pääsymaksuton keikka tarjosi varsin verratonta musiikillista kyytiä. Uuden levyn sävykkäitä biisejä täydensivät muutamat otot Laihon eka soololta, yksi uusi biisi ja mainio J.Karjalainen-cover Hölmö Nuori Sydän. Aivan uusi biisi Takarivin Goottityttö edusti keikan popimpaa puolta, kun taas viimeisenä encorena kuultu uudelta levyltä löytymätön Vaahteranlehti oli syksyisessä koskettavuudessaan varsin tanakkaa ja silmäkulmia kostuttavaa tavaraa.

Keikka oli tiivis ja kaikin puolin onnistunut. Laihon mutkaton lavatyöskentely kitaran ja mikin varressa oli miellyttävää seurattavaa. Pystyi helposti toteamaan, että Laiho on tehnyt näitä musiikillisia hommia jo pitkän tovin, sen verran ammattitaitoista oli meininki. Bändistä löytyi Laihon lisäksi vielä basisti, rumpali ja Hearthillista tuttu viulisti Ufo Mustonen. Keikan jälkeen pääsin vaihtamaan muutaman sanan itse artistin kanssa. Sympaattinen Laiho kertoi, että seuraavana olisi vuorossa popimpi sooloalbumi. Biisejä on jo tehty, mutta levyä saanee vielä odottaa vuoden ellei kaksi!?

Loppuun levyiltä löytymätön biisi, ehkä vuodelta 1995 tai 1996. Käsittääkseni tämän biisin piti enteillä Laihon kakkosalbumia vuonna 1996, joka ei koskaan ilmestynyt.

Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

Niin, ne kaikki levyt...

Vaihteeksi olen laittanut itseni nettilevytilauskieltoon. Discogsilta ja Amazonilta napsui tasaiseen tahtiin lähetyksiä männä kuukausina. Olen myös vältellyt levykauppoja ja kirppareita parin viikon ajan. Nimittäin tuota soittamatonta muovimateriaalia on aika tolkuton kasa odottamassa. Jospa vaan vähän fiilistelisin ja antaisin lättyjen pyöriä.

Edelleen koen vaikeaksi uuden musiikin kuuntelun Spotifyn tai Soundcloudin kautta, eli siinä aineettomassa muodossaan, kun niitä biisejä ei saa silleen oikeesti itselleen. Toki voi laatia soittolistoja ja kaikenlaisia muita virityksiä, mutta se ei millään korvaa itse poltettua cd-levyä tai jopa itse äänittämää kasettia. Tarvitsen kunnon konkreettisen otteen musiikkiin. Siellä ois uutta Leonard Cohenia ja Ryan Adamsia spotikassa odottamassa, mutta ei, se ei tunnu oikealta kuunnella levyjä hajanaisesti kaiken muun kiireen keskellä. Kuitenkin sitä on ennen kuin huomaankaan tekemässä iltapuuroa lapsille.

Mutta mitä kuuntelin tänään? Tuiki tavallisena keskiviikkopäivänä. Soittimella pyörii yksi näistä tolkuttoman levypinoni kuuntelemattomista helmistä, eli Jefferson Airplanen tuhnua livelevyä: Bless It's Pointed Little Head(69). Ei sytyttänyt. Jotain kuriositeettiarvoa antaa originaalijenkkivinyyli-status. Sitten soi hassu bluesrockbändi Foghat ja sen kakkosalbumi: Foghat 2(73). Tuntematon suuruus minulle, toistaiseksi. Kivasti jytisee.

Uusimmasta Soundista(jonka tilauksen lopetin tähän numeroon, boikotointisyistä) luin kivan jutun Waltarin Kärtsystä ja niimpä kaivoin vanhat Waltari-levyni tuohon odottamaan sopivaa kuunteluhetkeä. Varmaankin sitten automatkoille. Aika uutta omistamaani Waltsu-levyä Below Zero(08) en ole kuunnellut nuottiakaan, vielä.

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:

Uuden vanhan musiikin katsaus Vol.1 - Mitä kuuntelin tänä kesänä?

Siksi uutta ja vanhaa, koska kuuntelemani musiikkityyli edustaa enimmäkseen taantumusta, perusrokettirollia pakattuna uuteen kääreeseen. Kyse on siis tänä vuonna julkaistuista levyistä, kotimaisista ja ulkomaisista. Musan kuuntelemisen aikajänne ulottuu keväästä(miksei talvestakin) aina näihin päiviin asti. Melkein harmittavan paljon tulee kuunneltua pelkästään vanhoja vinyylialbumeita, 70-luvun kamaa, perusrollareita ja aerosmithejä, kaikenlaisia Dylaneita ja muita nuuskamuikkusia. Musamakuni ei olo juurikaan uudistunut, enimmäkseen taantunut, vaikka se on välillä vaikea myöntää. Siksi onkin tärkeää itsensä liki väkivalloin repäistä iti nuhruisten vinyylien ja levynkansien maailmasta, sekä luoda katse musiikkiin tässä ajassa...vaikkakin se musiikki useimmiten niiden vanhojen partojen tekemää.

Tuomo: New Mystique
Suomisoulin laatua parhaimmillaan. Tuomon tyrmäävä uusi albumi New Mystique näki päivänvalon jo tammikuussa, mutta löysi tiensä levyhyllyyni vasta tällä viikolla Cittarin alennuslaarista. Elektronisempi levy verrattuna edellisiin Tuomon soololevyihin, muistuttaa hieman Princen 80-luvun kamaa, mutta vain hieman. Biisit mielestäni Tuomon uran parhaimpia. List of Things, Tokophobia ja Keep Looking Up uppoavat nopeimmin, mutta muistakin biiseistä aistii suuren potentiaalin. Hämmästyttävän tasapainoinen suomisoul-levy kaiken kaikkiaan.

The Flaming Lips: Peace Sword
Menee hieman viime vuoden puolelle. Lipsien vuoden 2013 toinen julkaisu loistavan Terrorin(13) ohella. Kyseessä on kuuden biisin väkevästä ep-levystä. Seurailee kivasti Terrorin jalanjälkiä, hyviä biisejä ja outoa tunnelmaa, kuten Flaming Lipseillä on tapana tarjota. Arvon tässä, että tilaisinko Amazonilta 12 punnalla levyn vinyyliversion? Cd:nä tätä ei löydy, ainoastaan Spotifysta ja muista streaming-lähteistä.

Chris Thompson: Toys & Dishes
Kaveri josta olisi syytä tehdä oma blogikirjoitus. Todellinen musiikin jokapaikan höylä, laulaja, kitaristi ja lauluntekijä. Parhaiten tunnetaan Manfred Mann's Earth Bandin laulajana 70-luvun puolesta välistä 80-luvun puoleen väliin. Pidän tämän miehen lauluäänestä aivan törkeen paljon, joka on yhtä aikaa rosoinen ja poikamainen, väittäisin että yksi ehkä parhaiten soundaavia miesääniä? Soinut autostrereoissani koko kesän. Hyviä, perinteisiä rokkibiisejä minun makuuni. Aloitusbiisi Million Dollar Wonder Hit avaa levyn väkevästi. Millie Christine, Dark Side ja Hey You pitävät hyvän musiikin jatkumoa yllä. Suosittelen.

Manic Street Preachers: Futurology
Aina kun bändiltä tulee uusi levy, niin edellinen muistetaan lytätä. Niin kävi Manicsienkin kanssa. Edellinen(mielestäni erinomainen) Rewind The Film(13) noteerattiin vaisuksi välityöksi, jonka tämä uusi modernisoundinen Futurology pesi mennen tullen. Omat korvani eivät ole vielä ratkaisseet kumpi on parempi? Rewind The Film on vielä korkeammalla korokkeella. Tältä Futurologyltakin löytyy erinomaista kamaa, varsinkin Scritti Politti bändin Green Gartsiden vahvistama Between the Clock and the Bed.

First Aid Kit: Stay Gold
Upea stemmalevy, korvia ja silmiä hivelevää folkherkkua. Näin kyseisen ruotsalaisen duon kesällä ruisrockissa. Soitto toimi hyvin ja näiden nuorten ruotsalais-siskosten esteettisessä näkymässäkään ei ollut valittamisen varaa. Näin bändin viime kesänä Ruisrockissa ja voin sanoa, että myös live-esiintyminen oli korvia ja silmiä hivelevää.


Beck: Morning Phase
Kelvollinen suoritus Beckiltä. Sisarlevy Beckin mestariteokselle: Sea Change(02), mutta ei yhtä laadukas.

Jack White: Lazaretto
White Stripes - miehen toinen virallinen soololevy. Edellinen Blunderbuss(12) jäi minulta vähälle kuuntelulle, mutta tätä Lazarettoa olen soittanut paljon varsinkin työmatkoilla. Mukava ketterä ja vaihteleva albumi. Monipuolisuus on tässä tapauksessa voima. Hieman aina häiritsee Whitelle ominainen pikkunäppäryys, mutta menee miehen uran parhaimpaan kolmannekseen.

Chrissie Hynde: Stockholm
Mukava kuuntelulevy, mutta aika nopeasti unohtuva. Chrissie Hynden pyörittämää Pretendersia olen kuunnellut kautta vuosien ihan simona, just äsken hommasin jenkeistä erinomaisen Extended Play(81) ep-levyn. Tää soolokin sais rokata vähän enemmän. Sinänsä toimivia tsipaleita, muttei kovin kurkokamaa.

Tom Petty: Hypnotic Eye
Juurille palanneen Tom Pettyn uutukainen kuulosti alkuun tylsältä perusrokilta kera tylsien biisien. Levy onkin kasvanut kuuntelussa merkittävästi. Vuoden yllättävin rokkipläjäys, loppujen lopuksi levyltä löytyy aika erinomaisia biisejä, kuten Fault Lines, Red River ja Sins of My Youth.

Pepe Willberg: Pepe & Saimaa
Loppuun säästin vielä Pepe-patun uusimman pystyyn kehutun albumin. Alkuun olin itsekin levyn pauloissa, täysin kykenemätön arvioimaan levyä objektiivisesti. Odotin levyn vinyyliversiota melkein koko kesän, kun sen lopulta sain, niin oma Pepe-huuma oli jo hieman laantunut. Ihan hyvä ja huolella tehty levy. Mutta ehkä jotenkin operettimaisen jäykkä, liikaa soittaja, sovituksia ja ennen kaikkea ei niin erinomaisia sanoituksia. Olin jo puhumassa kohtuullisesta pettymyksestä, kunnes otin levyn taas kuunteluun parisen viikkoa sitten. Kappas, pakkohan se oli myöntää, että tämä on edelleen aika loistavaa kamaa. Eihän tälläisia biisijärkäleitä kuin: Leikitään, Tällä Kadulla tai Elämän Seppelet tehdä missään. Kyllä tämä levy on maineesa veroinen.

Kauko Röyhkä & The Boots - Klubi, Tampere. 22.8.2014

Röyhkän keikalle lähdin pienen odotuksen kera, sillä bändin kanssa Kauko Röyhkää näkee nykyään harvemmin. Eräässä Facebook-päivityksessä Röyhkä paljastikin, että parhaiten hän lyö leiville "rahakkailla" soolokeikoilla. Mielestäni Röyhkä tarvitsee taakseen hyvän bändin, sillä vasta silloin pääsee koko peto irti.

Ennen tarkempia Röyhkä-keikan yksityiskohtia muutama sana erinomaisesta lämppäristä: Polarin Sieppari. En tiedä olinko juuri otollisessa tilassa tällaiselle mukavalle liveyllätykselle. Olin valinnut hyvän ja estéettömän istumapaikan Klubin pehmeältä sohvalta. Kättäni kylmensi sävykäs vehnäolut ja näin ollen tunnelma oli jo valmiiksi odottavan nosteinen. Sitten räjähti. Lavalle tuli veivaamaan mutkattoman oloinen ja näköinen suomirockpumppu: Polarin Sieppari. Olin kerennyt hätäisesti tsekkaamaan bändin Facebook-sivuston, mutten yhtäkään biisiä.

Keikka alkoi mainiosti nimetyllä biisillä: Mikko Meriläinen. Hymy nousi samantien huulilleni. Tämähän on aivan loistavaa Eppu/Juliet Jones/Ramones-pastissia. Ytimekkäät ja hyvin vahvasti 80-luvun räväkämpään suomipoppiin nojaavat biisit seurasivat toisiaan. Mitään uuttahan tässä ei ollut, kaikki oli vain rokin menneisyyttä uudestaan keitettynä, mutta voi veljet kuinka hyvin tämä kattaus toimi livenä. Merkille pantavaa oli, että bändin jäsenistä 4 kävi laulamassa ja jokainen heistä hoiti tonttinsa hienosti. Olin jopa hieman hämmentynyt keikan jälkeen, että kuinkas sitä setä näin hurahti ja meni heti ostamaan bändin mainion esikoisalbumin Let's Euse(14) kympillä. En juurikaan keikoilta ostele mitään, mutta nyt oli pakko. Todella hyvä livekeikka tuntemattomalta bändiltä, tällaisia piristysruiskeita tarvitaan.

Ison pahan suden keikkaa joutui pienen tovin odottelemaan. Mutta sitten verho heilahti auki ja Röyhkä bändeineen oli sen takana omilla paikoillaan valmiina ottamaan Klubi haltuun. Keikka alkoi vanhalla suosikilla: Maa on Voimaa, joka toimi varsin hyvin. Tätä seurasi mielestäni aika huono versio Keväästä. Keikan alkupäässä kuultiin paljon Narttu-aikaista kamaa, kuten Talo Meren Rannalla ja Pikku Enkeli. Selkeitä hittejä ja ehkä vähän varman päälle pelaamista. Yllättävän kauan sai odottaa ennen kuin Röyhkä tarttui bändeineen uuden erinomaisen Etelän Peto(14) levyn materiaaliin. Kiinnostava Persoona oli kuin tehty livesoittoon. Aurinko, Kuu ja Kaikki Muu biisissä Kaukon ääni toimi ilahduttavan hyvin, ottaen huomioon että kyseessä on aika lauluvoittoinen kappale. Loistava Alkukantaisuus näytti voimansa myös livesoitossa ja varsinaisen setin päätti Etelän Pedon(14) yksi helmibiiseistä: Poika Sateessa. Yhtä aikaa kaihoisa ja raivokas biisi, jonka erinomaisesti soittanut bändi vei lopulliseen kliimaksiin Röyhkän jo poistuessa lavalta.

Encoreina kuultiin Kanerva ja loistava versio Paskasta Kaupungista. Täytyy sanoa, että Röyhkällä on kyllä aika vahva keikkarutiini, sillä olin aistivinani pientä häiritsevää nousuhumalaa keikan alkuvaiheessa, jonka Kauko piti isolla karismallaan ja keikkakokemuksellaan hallinnassa. Toisaalta olutpullon heiluttelu ja kommentit eturivin naisille: - Ai se olet sä, en tunnistanut sua vaatteet päällä! ovat vain osa Kauko Röyhkän imagoa.

Keikan päätyttyä Kauko tuli vielä yleisön joukkoon. Uskaltauduin kättelemään ja kehumaan keikkaa, mutta yhteisselfietä en uskaltanut ehdottaa, vaikka mieleni teki. Intiimeimpänä Kauko-kokemuksena säilyy edelleen Ilosaarirock 1997, jolloin Kauko tuli keikan jälkeen festarialueelle kirjoittaan nimmareita faneille ja käytti rintakehääni kirjoitusalustana.

Erään levyn tarina - Goodbye Mr MacKenzie

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree...

Steve hoilasi isoon ääneen levyn ensimmäistä kappaletta: Blacker Than Black. Siitä oli muodostunut perjantai-illan suuri nostatutusbiisi. Blackpoolin perukoilla ei tuona syksynä 1991 mitään ihmeitä tapahtunut, Nick Cave oli välttänyt ansiokkaasti keikkailua entisessä kotikaupungissaan. Steven mieltä oli piristänyt muutaman vuoden kasassa ollut skottibändi: Goodbye Mr.MacKenzie ja heidän uusin albuminsa: Hammer and Tongs(91). Levy joka oli äänitetty jo vuonna 1989 melkein suoraan erinomaisen esikoisalbumin Good Deeds and Dirty Rags(89) jatkeeksi.

Steve kuunteli albumia huolellisesti seuraavat pari vuotta. Usein levy läi lojumaan ilman sisäpussia lattialle, koska kutsu oli käynyt Blackpoolin hämyiseen iltaan. Nurkkiin kertynyt pöly ja auringonpaiste ahtaasta ikkunasta patinoi Hammer and Tongs(91) albumiin eletyn elämän leiman jo kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. 1990-luvun edetessä Steve päätti luopua kokonaan vinyylilevyistään ja siirtyä cd-aikaan. Samoihin aikoihin musiikin osuus elämässä oli pienentynyt, kiitos seurustelun viehättävän punapää Lucyn kanssa. Sittemmin tämä seurustelu johti työläisluokkaisen perheen perustamiseen ja kolmeen punertavakiharaiseen tyttölapseen.

Hammer and Tongs(91) myytiin ison lp-levyerän yhteydessä Hollantiin, jossa erään omintakeisen entisen levymyyjän missiona oli sisustaa omakotitalonsa lp-levyjen kansilla ja toiveena saada tästä kohtuullisen toimiva elinkeino tulevaisuudessa. Mutta tämä bisnesajatus tyssäsi melkein alkuun erinäisiin rahoitusongelmiin ja puhtaasti tahdon puutteeseen. Vuonna 1998 Hollannissa vieraillut suomalainen levynkerääjä Pekka, osti muutalla guldenilla ison muovikassillisen lp-levyjä kirpputorilta, jotka hän kiikutti mukanaan Suomeen. Tämä Pekka jolla oli ystäviä tamperelaisessa levyliikkeessä lahjoitti levypussin levymyyjä Tonille, joka jätti levyt lojumaan vuosiksi varastoon mahdollista jatkokäyttöä varten.

2000-luvun edetessä vinyylialbumi alkoi taas nostamaan hienoisesti päätään ja tämä tamperelainen levykauppa laittoi myyntiin käytettyjä lp-levyjä. Hammer and Tongs(91) oli näiden levyjen joukossa. Levykaupanmyyjä Tonilla oli sellainen hatara mielikuva, että Goodbye Mr.MacKenzie oli aika tiukkaa kamaa aikoinaan ja tästä levystä kehtaa sen 10 euroa ainakin pyytää. Tämä oli aikaa juuri ennen Discogsia ja muita kansainvälisiä nettilevykauppoja, joista nykyisin näppärästi tarkistaa levyn käyvän myyntiarvon. Tällöin levykaupoista saattoi tehdä aivan tolkuttoman hienoja levylöytöjä, kun kansainvälistä myyntiarvoa ei pystynyt parilla hiiren klikkauksella tarkistamaan.

Tässä kohtaa, eli noin vuoden 2005 tienoilla, kuvaan astui allekirjoittanut puoliaktiivisena vinyylilevyjen kerääjänä(sittemmin täysaktiivisuuden jo saavuttanut). Hammer and Tongs(91) pisti silmääni useilla levykauppareissuillani, mutta mielestäni 10 euroa oli aivan liikaa tästä sinänsä erinomaisesta lätystä, sillä edellisellä viikolla olin ostanut walesilaisen hippibändin Man 70-luvun tuotantoa viiden euron kappalehintaan. Muutama vuosi tämän jälkeen Hammer and Tongs(91) siirtyi ns. jämälevynä tämän tamperelaisen levykaupan etäpisteeseen Lempäälän Ideaparkkiin. Pari vuotta sitten huomasin ilokseni, että Ideaparkin levykauppa on ottanut myyntiinsä ison määrän käytettyjä levyjä, jotka vaikuttivat varsin tutuilta.

Eilen päätin etsiä Goodbye Mr.MacKenzien Hammer and Tongs(91) vinyylialbumin käsiini Ideaparkin levykaupan second hand - laarista. Olin varma, että levy odottaa edelleen siellä minua, koska tuskin näillä leveyksillä on yhtäkään levynkerääjää, joka erityisesti muistaisi bändiä tai haluaisi itselleen Goodbye Mr.MacKenzien levyjä. Pläräsin Ideaparin levylaarit useampaan kertaan läpi ennenkuin Hammer and Tongs(91) oli käsissäni pölyisen suojamuovin kera. Pienen neuvottelun jälkeen levyn hinta putosi mukavasti viiteen euroon. Levykaupasta poistui onnellinen levynkerääjä, jolla nyt oli Goodbye Mr.MacKenzien tuotannon alkupää hallussa.

Death is a pony, that's waiting for me
His name is luigi, he's tied to the black tree
I will decide when the day's gonna be
No bureaucrats are making these decisions for me

Blacker than black iskee lujaa minuunkin. Mietin, että miksi tämä biisi, albumi ja bändi on liki täydellisesti jäänyt unholaan. En löydä siitä mitään hyvää syytä, mutta musiikki on edelleen hyvää, hieno hybridi Nick Caven ja The Blue Aeroplanesin välimaastosta. Niin ja musiikkiknoppina kerrottakoon, että eräskin The Garbagen Shirley Manson aloitteli uraansa tämän bändin taustalaulajana.

Stones don't fail me now!

Löyhästi mukaillen Little Featin mestariteosta Feat's don't fail me now(74), että älkää vierivät kivet pettäkö odotuksiani sen uuden studioalbumin suhteen. Mick Jagger on viime vuosien haastatteluissa vihjannut, että kipinää uuden Stones-albumin tekoon ei välttämättä ole, koska Jaggerin mielestä ihmiset eivät halua enää uutta Rolling Stones albumia, vanhat hitit riittää. Haluammeko me?

Minä haluan uuden Rolling Stones albumin vielä ilmestyvän, ja haluan sitä niin vietävästi. En pidä tästä Rollareiden nykyisestä eppunormaaliutumisesta, jossa ollaan kiertueella ilman uutta materiaalia. Eput ovatkin osaltani keikkapannassa aina siihen saakka, kunnes uutta matskua ilmestyy. Olen armoton, enkä anna Ylöjärven pojille tilaisuutta houkutella minua keikalle kuulemaan noin ziljoonaan kertaan Kitara, Taivas ja Tähdet ym. muut reppubiisit. Ryhdistäytykää nyt Syrjän veljekset, uutta matskua kehiin, kele!

Minun on vaikea henkilökohtaisesti digata bändistä, jos se on lopettanut musiikin tekemisen ja ratsastaa vanhoilla hiteillä. Ei se vain käy, bändin pitää rollata hamaan loppuun asti aina uudet kujeet mielessä. Musiikkipiireissä ihan turhaan mollataan muusikkoja itsensä toistamisesta, kuinka parhaat levyt on tehty jo uran alkuvaiheessa ja neljänkympin jälkeen ei enää synny mitää relevanttia rockmatskua. Ehkä näin voi joidenkin artistien osalta olla, mutta toisaalta voi ajatella, että artistit ovat yhtälailla ammatinharjoittajia kuten kuka tahansa meistä, kun opitaan taitavaksi raksamieheksi, niin tätä uskomatonta rutiinia ja kirvesmiehentaitoa käytetään ihan eläköitymiseen asti. Miksi muusikot eivät voisi tehdä uskottavaa musaa loppuun asti, myös Rolling Stones, itsensänäköistä nivelistään lonksuvaa papparokkia ilman mitään häpeää.

Koska Rolling Stones ei ole vielä päättänyt tehdä sitä viimeistä studioalbumiaan, niin laitan mielikuvitukseni liikkeelle ja teen sen heidän puolesta. Tässä ajatuksiani viimeisestä Rolling Stones - albumista, millainen sen pitäisi olla:

Albumin nimi on Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Levy syntyi kolmen viikon kiihkeän studiosession aikana englannin maaseudulla, rumpali Charlie Wattsin mökillä. Ilmapiiri oli rento ja vapautunut.

Albumin biisijärjestys:

A-Side

1. Rough Nuff
- Keith Richardsin laulama levyn aloitusbiisi. Biisi chuckberrymäisesti rokkaava styge, jolla Keefin kitara soi yllättävä sävykkäästi ja tarkasti. Richardsin laulussa on myös tiettyä viimeisten aikojen vapautuneisuutta, kitarisat resonoi kulkukoiran viimeistä valssia. Yllätysveto.

2. Impossible Mission
- Jagger pistää itsensä likoon levyn nimikappaleella. Tyypillinen Stones-rock hämmästyttävällä rouheudella ja intensiteetillä ladattuna. "I got my impossible mission, get your sweet love and lovin in big part of me. I got my impossible mission, smell your good cookin on love's factory..."

3. Going Tough Again and Again
- Möyrivä bluesbiisi, mittaa on liki 7 minuuttia. Jagger vonkuu kuin tumma poika, kuinkas muuten. Levyä maustaa todennäköisesti Ronnie Woodin maukas slide-kitara.

4. Seven and Eights
- Mukavan holtiton stonesrock, josta haistaa vapautuneen studioilmapiirin. Paljon Exile on Main Street(72) sävyjä, sopisi hyvin mukaan tälle klassikkoalbumille. Merkillepantavaa on Charlien melkein poukkoileva ja luova rumputyöskentely.

5. Fool You, Fool Me
- Levyn suuri balladi, aivan varmasti Jaggerin käsialaa. Biisinä muistuttaa etäisesti Paul Simonin tuotantoa, mutta muuten tunnistettava Stonesballadi. Ei ehkä mikään Ruby Tuesday tai Fool to Cry, mutta vähintään samaa tasoa kuin Out of Tears.

B-Side

1. Catfish
- Nimestä huolimatta ei ole Bob Dylanin kappale, vaan Ronnie Woodin kynäilemä veisu jonka hän esittää yhteisduettona Keefin kanssa. Hyvin rakastettava, jotenkin kansanmusiikkimainen "kännihoilotus". Biisistä paistaa läpi Ronnie ja Keefin pitkä kumppanuus ja ystävyys. Muistuttaa Ronnie Lanen soolotuotantoa.

2. Mercury Blowing
- Levyn ehkä teräksisin stonesrock, Jaggerin mukaan haalimia ns. modernia soundia a'la Jack White(retromodernia siis). Jagger on tiukasti rokkaavana tässä ajassa, pesee täysin suvereenisti vuoden muut rokkausyritykset nuoremmilta rockkukoilta. Tässä biisissä haisee pitkä kokemus ja valtava itseluottamus, narsistisen paskiaisen viimeinen suuri esitys.

3. Funk Plane
- Levyn hämmästyttävin biisi, josta ei voi olla varma kuinka tosissaan tämä on tehty. Etäisesti muistuttaa Exilen kellariluukutusta: Just Wanna See Your Face, mutta toisaalta ei sinnepäinkään. Biisi jonka suunta on alusta alkaen hieman hukassa, mutta samanaikaisesti se on vastustamattoman svengaava veisu.

4. Emerging Fatwa-place
- Hämyisä itämaistyyppinen kappale, jossa sitarit soi ja hamput palaa. Vokalistina toimivat sekä Mick, että Keith. Kappaleessa paljon Brian Jones-aikaisia kaikuja, vuoden 1967 tunnelmaa, mutta toisaalta jotain täysin ennenkuulematonta otetta myös. Mystinen pala.

5. You Don't Say It
- Hyvin perinteinen rollarirokki ikimuistoisella riffillä ryyditettynä. Menee jatkumoon: Satisfaction, Jumpin Jack Flash ja Start Me Up. Hyvä lopetus albumille.

6. C Jam Take #3
- Levyn ns. piilobiisi on instrumentaali, Charlie Watts-vetoinen rumpujami, jossa taustalla kuuluu epämääräistä puheensorinaa ja lasien kilistelyä. Kappale päättyy jonkinlaiseen Charlien sadatukseen bändikavereilleen ja sen jälkeen iloiseen naurunremakkaan.

Levy on kaikinpuolin iloinen yllätys, sen lyhyen keston ja vähän erikoisen kappalemateriaalin puolesta. Tätä levyä ei vaivaa viimeisten Stones-albumien pöhötauti, ei ole väkisin tuupattua kaikkia sessioiden biisejä mukaan. On mukavaa, että äänessä on muutkin rollarijäsenet kuin Mick Jagger ja jotenkin levyltä välittyy selkeästi yhteinen bändifiilis.

Takaisin todellisuuteen. Ehkäpä sitä uutta Stones-albumia ei koskaan oikeasti ilmesty ja jos ilmestyykin, niin se on todennäköisesti vielä ennalta-arvattavampi tapaus kuin tämä mielikuvitukseni tuotos. Jotain kivaa auringon alla kuitenkin, sillä melko suurella todennäköisyydellä Keith Richardsilla on oikeasti työn alla sooloalbumi yli kahdenkymmenenvuoden tauon jälkeen. Kaikenlainen rollaavien kivien kähina, vinkuna ja kitaran räpläily tyydyttää kyltymätöntä stonesnälkääni ja ehkäpä sieltä arkistojen kätköistä löytyy vielä jotain unohtuneita helmiä, jos uuden matskun tekeminen ei kiinnosta.

Jotta ei totuus unohtuisi, niin tulihan parin vuoden takaisen GRRR(12) kokoelmalevyn mukana kaksi uutta stonesveisua, joista tämä toinen pitää vielä uskoa yllä. Amen.

Levyt joiden kuunteluun ei löydy aikaa tai ne eivät ota avautuakseen.

Kun kerää levyjä, kun kerää tolkuttomasti levyjä, niin voiko hyvällä omallatunnolla sanoa, että on kuunnellut kaikki lättysensä huolella läpi? Ei voi. Hyllystä löytyy kymmenittäin, ellei sadoittain ihan klassikkotason plättystä, joiden kunnolliseen perehtymiseen ei ole vain löytynyt aikaa tai oikeanlaista lähestymiskulmaa. Aika on ollut kortilla, tai sitä on käytetty hyödyllisempään tarkoitukseen, kuten perhe- ja työelämään, joskus jopa muihin virkistäviin harrastuksiin. Miksi voi edes olettaa, että voimakkaasti perheellinen mies ehtisi kuunnella kaikki 3000 musiikkiäänitettään kunnolla läpi?

Seuraavaksi aion käydä läpi seitsemän rokkiplattaa joiden kuuntelemiseen aikani ei ole ihan riittänyt, mutta joiden musiikillisesta kulmasta olen saanut jo melkein pitävän otteen, aavistuksen ja tunteen siitä, että tässä levyssä voi olla jotain erinomaista. Erinomaisuuden käsite on useimmiten levyarvioiden ja rokin historiankirjan lukemisen aiheuttamaa, joskus muun hataran tunteen tai intuition, kuten voimakkaan halun uskoa tähän levyyn heikoista Wikipedia-tietoista huolimatta. Tottakai toiveenani on aina päästä kiinni mahdollisimman monen lättysen musiikillisista hienouksista.

David Crosby: If i Only Could Remember My Name(71)
Vuoden 1971 klassikkosarjaa, kosminen, maaginen, ties millainen albumi, joka on nostettu rokin mysteerilevyjen hyllylle. Näihin aikoihin David Crosby teki bänät Joni Mitchelin kanssa, oli kokkelista ja muista päihdyttävistä aineista sekaisin. Levyn tilasin jenkeistä reilu kuukausi sitten ja sen jälkeen levysoittimen neula on raapinut sitä tasaisesti. Niin, onhan tässä hieno kansi ja hieno taustamuusikkokööri mukana levyn teossa, eli melken kaikki tuon ajan muut pitkätukkastarat: Jackson Browne, Neil Young, Jerry Garcia, Graham Nash ja Joni Mitchell. Niin levy soljuu ja velloo, Crosbyn ääni on hienosti vereslihainen, mutta se suuri musiikillinen elämys vielä odottaa. Ehkäpä tämä vaatisi allekirjoittaneeltakin reippaasti alakuloisen tunnetilan tai sekavan poikamiesviikonlopun? Noh, näihin ulottuvuuksin ei sentään pyritä, perheellisen matala volyymitaso ja lukuisat keskeytykset ryydittävät pakostakin levyn lisäkuunteluakin.

XTC: Skylarking(1986)
Levy on ollut minulla pitkään ja kuunnellut olen sitä aina silloin tällöin. Aavistan ja tunnen että levy meinaa kasvaa kukkaan, näppärät kappaleet soljuvat kivasti ja ehkä levypussin sanoja lukemalla saattaa päästää lentoon? Levy on myös aikalailla läpeensäkehuttu ja Todd Rundgrenin tuottama, joka aiheutti nurinaa ja ristiriitaa levyn sessioissa, koska tämä jenkkituottaja vei voimakkaasti aiemmin aika kuivakan brittibändin soundia eläväisempään suuntaan. Sittemmin bändi on myöntänyt, että Rundgrenin musiikillinen visio oli oikea tämän levyn kohdalla.


Elvis Costello: Brutal Youth(1994)
Pidän Elvis Costellosta ja en pidä Elvis Costellosta, riippuu siitä, mikä on vastaanottokykyni sillä hetkellä Elvarin erittäin persoonallista lauluääntä kohtaan. Elviksen täyteenahdetunkuuloinen laulu on välillä iso ongelma, sillä Elvis tekee periaatteessa aika mainioita lauluja...tai sitten omalla superintensiivisellä äänellä saa paskemmatkin biisit kuulostamaan hienoilta. En osaa sanoa mikä on totuus, vastauksen ehkä löydän ensi syyskuun Tampere-talon konsertista jonne Elvis saapuu esiintymään. Mutta tämä levy, jota pidetään Costellon myöhäistuotannon parhaimpana tekeleenä on aivan liian mureaa jöötiä, jotta sen voisi kertakuulemalta kunnolla vastaanottaa. Aistin ja tiedän, että levyssä on paljon, muun muassa pari aivan helevetin hyvää biisiä: Pony Street, Kinder Murder ja You Tripped at Every Step. Mutta liian intensiivinen laulu ja pitkähkö levynmitta läkähdyttää.

Bob Dylan: John Wesley Harding(1968)
Pidän tätä levyä enimmäkseen luonnosmaisena ja huonona, josta tosin löytyy muutama hyvä biisi, kuten All Along The Watchtower, joka vasta Hendrixin versiona löysi todellisen luonteensa. Olen aina ihmetellyt miksi tätä levyä varauksetta kehutaan? Levyssä on erittäin huono soundi ja Bob ei tunnu välittävän miten päin ne biisit tarttuvat narulle. Tiedän, että Dylanin tapauksessa tämä on aika yleistä, Bob melkein pyrkii sabotoimaan liian hyvän soundin levytysvaiheessa, sillä levyjen tuottaminen ei ole Dylanille merkittävä juttu. Toinen todellisuus on tietenkin se, että oikeasti en ole istunut alas ja kuunnellut levyä tarpeeksi monta kertaa ajatuksella alusta loppuun. Toisaalta epäilen, että siitä huolimatta tämä levy ei tule miellyttämään korvaani? Niin, täytyykö levyn olla aina ns. kuunteluystävällinen? Ehkä tämän levyn ansiot ovatkin jossain toisenlaisessa kauneudessa?

Arcade Fire: Funeral(2004)
Arcade Firen esikoisalbumista: Funeral(04) en ole oikein koskaan saanut minkäänlaista otetta. Tässä tapauksessa tunnustetaan heti kärkeen, että arvioni levystä perustuu noin kahteen kuuntelukertaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä vain pitäisi laittaa lätty soimaan? Arcade Firen kanssa on käynyt vähän samalla tavalla kuin monen muun nykymusan kanssa, että ei löydä oikein sopivaa kuuntelutapaa levylle. Cd:n ostaminen tuntuu turhalta, vinyyliversio on liian kallis ja Spotikka-kuuntelu on tyhmää ja hajanaista. Näin ollen loppujen lopuksi turvaudun huonolaatuiseen lataukseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi tietokoneeni kovalevylle. Ongelma on siis siinä, että kaikkia näitä nykylevyjä voisi kuunnella, mutta tietoisuus siitä, että ne on heti ja nyt kuunneltavissa Spotifyn kautta luo kummallisen merkityksettömyyden tunteen. Ei tämän pitäisi olla näin helppoa ja juuri tämä helppous estää kuuntelun. Mikä omituinen ristiriita!

Fleetwood Mac: Tusk(79)
Fleetwood Macin Rumours(77) albumia pidetään yhtenä aikuisrokin klassikoista. Ihan ookoo levyhän se on, mutta ehkä hiukan yliarvostettu. Yhtälailla bändin seuraavaa levyä: Tusk(79) pidetään yhtenä bändin parhaista. Kyseessä tupla-albumi, jonka vinyylinkerääjän on kohtuullisen helppo löytää muutaman euron uloskantohintaan. Tämä on niitä hyllyni merkillisiä levyjä jotka vain odottavat sitä oikeaa kuunteluhetkeä ja syvempää tutustumista. Olen varmaankin kuunnellut levyn yhden kerran läpi ja sen perusteella olen mahdollisesti kehunut sitä kavereillenikin. Häpeällistä toimintaa, sanoisin.

Nick Cave: Abaittoir Blues/The Lyre of Orpheus(04)
Näinä päivinä Nick Cave on yksi nykyrokin horjumattomista messiaista ilman minkäänlaista kritiikin vivahdettakaan. On ihan sama mitä ja millä tavalla tämä kalapuikkoviiksinen mies julkaisee, niin tiedostava rockyleisö huokailee kuolaten hänen erinomaisuuden edessään. Ok, lievää liioittelua, myönnetään, sillä saihan Cave jonkinmoista sapiskaa muiltakin viimeisestä Grinderman-levystään. Tämä levy on Caven tuotannossa yksi kehutuimmista, ellei jopa mestariteoksena pidetty. Onhan tämä komea tuplalevy, josta tällainen kiukkuinen rokkisetäkin löytää ihan hyviä biisejä kuten: Get Ready for Love ja alle linkitetty Easy Money. Mutta jotain tässä on liikaa, musiikkiako vai Nick Caven tällöin ylimaallisen egoistisen kukkaan kasvanutta persoonaa? Vai voiko kyse olla yksinkertaisesti siitä, että minua vain vituttaa etten mennyt katsomaan vuoden 2004 erinomaista Kulttuuritalon keikkaa ja lohdukseni olen kehitellyt tällaisia negaatioita levystä. Noh, vuoden takaisen Flow:n keikankin missasin. Jospa joku kerta vielä kohtaa Niilo Luolan ihan kunnolla, joko levysoittimen avustuksella tai ihan livenä?