Biisi tajunnassani!

Ylen teema on erikoistunut näyttämään maanantai-iltaisin varsin mainioita klassikkolevydokkareita. Viikko sitten vuorossa oli Grateful Dead, ensi levystä Anthem of the Sunista(68) loisteliaaseen American Beautyyn(70). Edellämainitun albumiklassikon keskeisin biisihän oli ja on edelleen "Ripple". Hyvällä melodialla ja sanoituksella(Robert Hunter) ryyditetty kantrirocktsipale. Grateful Deadin basisti Phil Lesh muisteli erityisesti biisin kylmät väreet nostattavaa riviä:

"Let it be known there is a fountain,That was not made by the hands of men."

Yhtälailla maagisen kappaleen kanssa ollaan siis tekemisissä, joka kylläkin alkuun tuntui helpohkon oloiselta kantrihölkältä, mutta kuunteluiden myötä biisi löysi paikkansa näiden talvisten päivien soundtrackin ykkösbiisinä. You Tubesta löytyi vain tämä sinänsä hulppea liveversio biisistä, josta tunnelmaa ei kyllä puutu. Älkääkä luulko, että olisin ensimmäistä kertaa Deadin musaa möyhimässä, palaan vielä aiheeseen todistusaineiston kera...
http://www.youtube.com/watch?v=lVdTQ3OPtGY

Niin, ethän unohtanut tämän illan Teeman dokkaria The Bandin tokasta?

RUSE JA MÄ, Vol.1

Johan taivas repes, Springsteenin pappa ois sitten tulossa Tampereen Ratinaan. Hyvin hämmästyttävä tieto, vaikka toisaalta ei niin järkyn hämmästyttävä, kyllähän täällä on jo Iron Maiden ja Totokin vieraillut, tosin kalibeerit näillä pitkän linjan venkoilijoilla ovat Brucea vähäisemmät.

Saatana, muistelen että ostin kultaisella kaheksankytluvulla itselleni punaisen Springsteen T-paidan, yhtälailla kuin hankin rinta-ja kangasmerkin. Itse asiassa kangasmerkin löysinkin vuosi pari vuotta sitten laatikkojeni kätköistä, ehkäpä ompelen sen vielä tänä keväänä farkkutakin olkaan kiinni.

Valitettavasti Bruceen tutustuminen kävi ilmeisimmän hittilevyn kautta, Born in the USA:n siis. Tosin hyvin pian tämän jälkeen ostin jo itselleni Brucen vanhempaa tuotantoa kasetteina, kuten kakkoslevyn: The Wild, The Innocent and The E-Street Shuffle, joka on mielestäni edelleen Brucen tuotannon kärkipäätä, haastaa vakavasti Born to Runin ja pesee kevyesti Riverin. Miksikö? Noh, kuunnelkaa levy, huomaatte kuinka New Jerseyn miehen musiikillinen luovuus on puhjennut hurjaan lentoon, levy on täynnä uskomattoman hienoja musiikillisia tarinoita kaduilta.

Brucen ura on ollut pitkä ja kivulias, sisältäen tiukan paineen alla syntyneitä albumihelmiä ja kaupallisia farkkulevyjä, kuten 1990-luvun alun karmeahko albumikaksikko: Human Touch(92) ja Lucky Town(92), joista rouheammalla tuotannolla olisi saanut ihan hyvät rokkiplatat. Tuotannosta löytyy muutama unohdettu hyvä albumi, kuten Bornarin jälkeinen tunnelmaan ehjä Tunnel of Love(87) sekä parin vuoden takainen liian pian unohdettu multaisenkarhea Devils and Dust(05).

Uutta Pomoakin luvassa ihan näinä päivinä, tulevan Working on a Dreamin ensisinkut ovat olleet jo näkyvästi esillä, erityisesti The Wrestler-leffan tunnaribiisi, joka vastikään palkittiin Golden Globe gaalassa. Soundi antoikin jo Brucen uusimmalle kolme tähteä ja vertasin tuotosta mm.Tom Pettyyn. Itse levyn jo ennakkoon kuunnelleena luonnehtisin sitä 2000-luvun takuuvarmaksi Bruce-levyksi. Varsinkin aloitusbiisi Outlaw Pete on komea, samoin Queen on Supermarketissa on hyvää vanhaa Bruce-imua ilman merkkiäkään väsähtämisestä, toisin kuin Tero Alanko Soundissa väittää. Life itself on selkeästi helmi, siitä ei käy kiistäminen.

http://www.youtube.com/watch?v=RWJbJ5FGeD0

Very witty, professor Marr!

On se vaan niin postmodernia. Johnny Marr on nyt osa brittiläistä academiaa. Tämä Smiths-, Electronic-, Modest Mouse- ja-mitä-kaikkea-muuta -mies näet toimii vierailevana rohvessorina Salfordin yliopistossa, ja the Independent julkaisi herran luennon,.

Niin, Marrhan esittää ihan mielenkiintoista pohdintaa, jossa on mukana paljon musateollisuuden tuntemusta, henkilökohtaista fiilistelyä nuoruuden idoleilla sekä sitä katkeraa kalkkia vuosien varrelta.

Johnny haltsaa kulttuuriteollisuuden muotikielenkin vallan hyvin. Modest Mouse-mies pudotteli aika lailla ankaraa kritiikkiä Britannian musiikkiteollisuudelle – se ei kuulemma ole koskaan tuottanut innovaatioita, ei näköjään edes Simon Cowell.

No, kyllähän me tiedämme että punk markkinoitiin aikanaan Malcolm McLarenin toimesta paljon paremmin kuin eräiden rääpäleiden yritelmät rapakon toisella puolen. Voisi jopa sanoa, että se oli kerrassaan mainio kouluesimerkki läpikaupallisuuden ja kapinan naittamisesta. Niin, ja eikö Beatles-lunchbox muka ole todellinen innovaatio hä? Kyllä Marr on tietoinen tästä, mutta todellisissa innovaatioissa keskeisinä toimijoina ovat hänen mukaansa aina olleet systeemin ulkopuoliset markkinamiehet ja svengalit – McLaren, Epstein, McGuinness – jotka ovat olleet liikkeellä amatöörimeiningillä.

Todellista luovaa työtä harrastetaan Marrin mukaan viileiden jannujen, niin sanottujen outsiderien piirissä, joista Les Paul, Lou Reed, Buzzcocks mainitaan. No toki. Marr tosin myöntää sen verran että myös ”outsider objectien” kuljettamiseen tarvitaan olemassa oleva markkinointikoneisto.

Tämä taitaa kaikki palata siihen, että kapitalistisiat tarraa aina siihen, mitä ne ei ole vielä ottaneet haltuunsa… Tässä ei ole mitään uutta. Markkinatalous on syntymästään asti käyttänyt uudistumiseensa ennakkoluulottomia seppiä, joita on ajanut eteenpäin tee-se-itse –mentaliteetti ja pyrkimys tehdä muuta kuin taloudellista voittoa. Mutta näistäkään ei synny innovaatioita ennen kuin iso paha tsydeemi ottaa ne haltuunsa. Tai kun innovaatio osallistuu itse uuden systeemin luontiin.

Täytyy sanoa, että Marrin innovaatioslangilla meidänkin Opetusministeriössä aukeaisi paikka saman tien. Tai vähintään Stubbin Suomi-imagoryhmästä. Tosin puuttumaan jäi onneksi akateeminen name dropping (minne jäivät proffalta Adorno ja Horkheimer, tai Benjamin, nuo kulttuuriteollisuuden kritiikin vakioreferenssit?)

Brittipoppareiden akatemisoituminen ei toki lopu tähän. Kerrotaan että myös Jarvis Cocker on kiertueellaan alkanut luennoida rocklyriikasta.

Mun mielestä niiden eka demo oli niiden paras.

Aave kummittelee Euroopassa, 1990-luvun musiikkitrendien laahustava ghouli. Viime syksynä Tampereen musiikki ja media –tapahtumassa piipahti jo vähän kurttuinen seattlelaiskaveri nimeltä Jonathan Poneman. Jannulla on taas pitkästä aikaa aihetta hymyillä. 1990-luvulla hän nosti yhdessä Bruce Pavittin kanssa pienen levypajan nimeltä Subpop kohtalaiseen kuuluisuuteen sellaisilla parin hitin ihmeillä kuin Nirvana ja Sonic Youth, lippulaivanaan tietysti joka teinitytön suosikki Butthole Surfers.

Homma lipesikin turhan suureksi ja levisi ysärin loppuun mennessä täysin reisille. Hetken kamoja keräiltyään Subpop on jälleen vireänä. Mistään grungen kaltaisesta aallosta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan pikemminkin melko ainutlaatuisista poppareista ja jenkkirokuista. Ainakin allekirjoittanut on viime aikoina kovastikin innostunut the Shinsin, Iron & Winen ja Band of Horsesin kaltaisista nimistä, jotka lienevät tuoneen kohtalaisesti rahaa lafkan talouden pyörittämiseksi näinkin nihkeänä musamaailmanaikana. Tosin Ponemanin vaimoa saattaa nyt vituttaa, ettei firma sainannut aikanaan White Stripesiä. Niillä rahoilla olisi voinut kustantaa yhden kylppäriremontin.

Viime keväänä blogosfääriin pamahti Fleet Foxes, josta kohkattiin kovastikin hyvin pidettynä salaisuutena, mm. eräs tämän blogin toinen kirjoittaja muistuttaa aina yhden oluen jälkeen olevansa ehkä ensimmäinen Fletukat löytänyt suomalais-asiantuntija. Niin kuin monet ovat todenneet, kettujen meininki tuntuu olevan kuin toisesta ajasta putkahtanutta. Föhn-tuulta vuoristosta, metsäpurojen raikkautta, sen semmoista. Tämä ei ole tosin ihme, sillä bändi mainitsee vaikutteinaan muinaisia brittifolk-akteja, kuten Fairport Conventionin, Pentanglen ja Steeleye Spanin.

Ajan ja kertaustyylien ulkopuolella tuntuu olevan myös toinen viime vuoden iloinen uutuus Glasvegas. Bändiä johtaa vähän Joe Strummerin näköinen ja kuuloinen nuori jantteri, joka vääntää sopivan pateettisia duunaritarinoitaan paksulla skottiaksentilla. Ja kaikkihan tietävät, että bändin löysi Alan McGee, äijä joka aikoinaan nappasi Oasiksen Creationille.

Jossakin mielen sopukoissa lymyilee kuitenkin teini-iältä tuttu pelko. Tuoreesta bändistä tulee täysin laimea, jahka vehkeelle tuoksuvista keikkabusseista päästään suihkukoneisiin ja dobbel duschin sijaan kainaloon läiskitään kalliimpia tuoksuja. Eipä enää kuulla musiikkia, joka tuntuu kaikuvan vuoristomaisemien rauhaa tai uhkuvan Glasgowin ankeutta. Aijai, lähtivätpä Glasvegasinkin jäsenet jo Romaniaan äänittämään joululevyä paikalliseen ortodoksikirkkoon munkkikuoron säestyksellä vieläpä. No, joulu-ep:stä tuli ihan kelpo tupsahdus.

http://www.youtube.com/watch?v=JAEJBpoxeVY

Manchesterin pojat ovat jälleen täällä

On toki kulunut tovi siitä, kun Supersonic soi mankassani ensi kerran. Lukioikäiselle sen kuuleminen kotibileissä sai Linda-siiderinkin maistumaan jotenkin vaaralliselta. Ja tupakkaa poltellessa osasi ottaa viileämmän asennon kun korvissa soi Cigarettes & Alcohol. Elettiin Cool Britannian aikaa, eikä sumuisilta saarilta ylipäätään tullut musiikkia, joka ei olisi ollut helvetin hienoa. Ainakin nousuhumalassa. Kaveripiirin hevanderi- ja grungepehkot lyhenivät Liam-tyyliseksi mopiksi ja kävelytyyliimme tuli kummallista jänteikkyyttä.

Be Here Now'n aikaan brittipop oli jo pahasti turvonnutta. Ja tämä kuului Gallagherin poitsujen levyltä. Harvoin sitä pystyy levystä sanomaan, että kaikki on liian kovalla ja liian lähellä. Sen kuuntelemisesta tuli huono olo. Olin suorastaan loukkaantunut. Jos eka levy toimii vielä tänä päivänäkin ehkä parhaana pohjienottolevynä, niin Be Here Now lähinnä opetti, ettei kandee koskea kokkeliin.

Nyt tuostakin levystä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kokonaisia Oasis-levyjä en ole sen jälkeen vaivautunut kuuntelemaan. Yksittäiset singlet, kuten Hindutimes ja Lyla ovat uponneet, mutta eivät rohkaisseet tutustumaan itse levyihin. Vaivihkaa levykokoelmaani pääsi kuitenkin pesiytymään Dig Out Your Soul. Päätin antaa vanhoille Manchesterin kusipäille mahdollisuuden ja laitoin levyn pyörimään jauhelihan paistamisen taustoittamiseksi.

Ei, kokkaus ei alkanut tuntua yhtään vaaralliselta, mutta aivan selkeästi yhtye on alkanut tehdä tasapainoista, omalta itseltään kuulostavaa musiikkia. Yhtään selkeää hittiä ei levyltä viidenkään kuuntelun jälkeen löydä, mutta kerrassaan miellyttäviä kappaleita ja äänimaailman, joka ei kuvota. Voin ehkä kuvitella itseni istumaan lauantai-iltapoäivänä Sohon (sen pubin siis) nurkkaan taputtelemaan vatsaani hyvän hamppari-bitter -yhdistelmän nieltyäni, voitokkaan City-matsin jälkeen. Ja tämän levyn soimaan taustalle. Jotain tällaista laiskanpulskean mukavaa tunnelmaa lienee levyllä tavoiteltukin. Sanoitukset ovat samaa magical mystery touria kuin ennenkin, ei siis edistystä sillä osastolla. Mutta annettakoon anteeksi se, ettei Noel ole tuhlannut muksuna aikaansa Keatsin pänttäämiseen vaan kuunnellut Beatlesin poikien lyriikkaa.

http://www.youtube.com/watch?v=FOTsS2mplA0

TUKKOON MENNYTTÄ

On olevinaan jotenkin fiksua selailla kirjoja Adlibris-mikälie kirjakaupasta, helposti menee tunteroinen ja toinenkin vertaillessa kirjan hintoja ja siinä samalla eksyen kirjailijan kotisivuille, wikipediaan ja lopulta asiaan kuulumattomaan musablogiin potenssiin kymmenen.

Kalpeanahkaisen länsimaalaisen maanantaihaahuilua, tuttua melkein jokaiselle laajakaistan omistajalle. Arki voi olla tiivis ja ravitseva, voi olla tiukasti töitä ja perhe-elämää ja jopa muutamia vapaatunteja illassa. On mukavasti toimiva tietokone, todennäköisesti kannettava, pervoimmilla pieni sellainen, hartialinjaan täysin sopimaton. Onko tässä paratiisi tai edes paras mahdollinen hyvinvointikalu tässä ajassa? Hengittääkö ihminen helpon kevyesti, nukkuuko hän yönsä rauhassa, polttaako hän valaanrasvaisia kynttilöitä talvi-illoissa lukien selväpiirteistä romaania tai kuunnellen vaivalla työstettyä teema-albumia? Epäilen.

On paljon surua, menneen vuosikymmenien lauluntekijöiden rupuisia myspace-sivuja, joissa viimeinen kommentti on elokuulta 2008, sitä edellinen maaliskuulta 2008. Ei kukaan tiedä ja tajua tai osaa etsiä tuota hyvää musiikkia jota jo luovuttaneena ilmaiseksi tarjotaan. Miksi näin? Musiikki kuluu netissä, putoaa mustaan kuiluun nettisivujen pikkuhiljaisen maatumisen myötä. Vilpitön muusikko ilman facebookkia, ilman ihan sitä aallonharjan nettiviritystä luhistuu tämän tekoyhteiskunnan puristuksessa. Mene siis nuotiolle hyvä mies, tai edes kotipizzeriasi nurkkaan kitara kourassa! Kuka pelastaisi nämä hienot ihmiset?

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=368904961

STOOGES, DEAD!

Uusi vuosi alkoi heti ikävällä kuolinuutisella, The Stoogesin alkuperäinen kitaristi Ron Asheton on löydetty kuolleena, kuolinsyynä ilmeisesti sydänkohtaus. Iggy Popin johtaman The Stoogesin pitkän ja katkonaisen uran kohokohtia ovat tietenkin alkupään kolme albumia: The Stooges(69), Funhouse(70) ja Raw Power(73). Noista kolmesta albumista asiaan vihkiytymättömät nostivat vuosikausia ykköseksi David Bowien tuottaman paskasoundisen Raw Powerin. Viime vuosina ykkösalbumin valtikka siirtyi enemmän Fun Housen suuntaan, jonka White Stripesin Jack White on nostanut ansaitsemalleen jalustalle, erityisesti levyn ykkösbiisi ”Down on the street” on yksi rokin vaarallisia klassikoita. Unohtaa ei pidä myöskään ”The Stooges” albumia ja biisiä joka määrittelee bändin ja ennen kaikkea sen johtajan: ”I wanna ne your dog”

Vuosi sitten ilmestyi myös bändin paluualbumi The Weirdness(07), joka otettiin rokkimediassa vastaan aika nuivasti. Kyseessä on kuitenkin ehta tunkkasoundinen rollarilevy sisältäen useita tehokkaita tsipaleita, kuten ”My idea of fun”. Viimeisen kerran Ron Ashetonin pääsi näkemään Suomessa viime kesään Seinäjoen vauhtiajoissa, jossa Stooges oli pääesiintyjänä, sitä ennen Stooges esiintyi vuotta aikaisemmin Tampereen Sauna Open Airissa. Molemmat keikat olivat silkkaa primitiivisen rokin juhlaa, kiitos ennen kaikkea Iggy Popin energisen ja yhä riskejä ottavan lavakäyttäytymisen, unohtamatta rytmiryhmän välillä psykedelisiinkin sävyihin yltänyttä soitantaa.

Siellä oli monta setää, kitara, basso, torvet ja rummut
oli peitettyä ja pergamoitua nahkaa, löysää ja kiristettyä lihasta
ainakin siellä oli rokin alkujuurta, välitöntä ja hullua
ensimmäisten paikalla olleiden energiayhteyttä

http://www.myspace.com/iggyandthestooges